Aurinkoinen Helsingin Itäväylä on viime päivinä ollut arkisin yllättävän ruuhkainen. Ollaan siis palaamassa vanhaan normaaliin ja ihmiset ovat matkalla toimistoihin.
Vai ollaanko sittenkään? Jokin aika sitten ajaessani aamulla Pasilaan kuuntelin radiosta keskustelua Ukrainan sotatilasta ja sen aiheuttamasta kriisistä. Toinen juontajista liikuttui. Odotin jännityksellä juontajakollegan reaktiota, sillä juontajilla on keskenään mainio ja hyvällä tavalla piikikäskin huumorintaju.
Yllätyin positiivisesti, sillä suhtautuminen liikutukseen ja kriisin aiheuttamaan järkytykseen oli tukevaa ja tunnetilaa sallivaa. Työkaveri oli tilanteessa aidosti läsnä, ei vähätellyt tunnereaktiota eikä yrittänyt huumorilla mitätöidä työtoverinsa hätää ja huolta. Uskon, että liikutuksen kokenut juontaja tunsi tilanteen rauhoittavaksi ja turvalliseksi, sillä hän pystyi jatkamaan työtään.
Esihenkilöillä on edessään kriisinhallintaa.
Vastaavia tilanteita työyhteisöissä on tullut vastaan pitkän aikaa. Ensin koronan takia, nyt maantietteellisestikin lähellä olevan sodan takia. Jatkuva huoli omasta ja läheisten terveydestä ja turvallisuudesta on kuluttavaa. Tämä heijastuu väkisinkin työhyvinvointiin ja työssäjaksamiseen.
Toiset haluavat vetäytyä omiin mietteisiinsä, toiset haluavat keskustella kriisistä. Stressitilanteessa jokainen henkilö käyttäytyy itselleen luontevimmalla tavalla.
Ei tarvitse olla psykologi huomatakseen, että työkaverin käyttäytymisessä on tapahtunut muutos. Tärkeintä on, että reagoi muutokseen vaikkapa kysymällä, mikä huolettaa tai perinteisemmin ”miten menee”. Kannattaa kuunnella aidosti ja olla läsnä, vaikka puhutaan ikävistä asioista.
Esihenkilöitä tämä koskettaa erityisesti siitä syystä, että Ukrainan sota pakotteineen voi aiheuttaa tarpeen lomautuksille ja jopa irtisanomisille. Edessä on jälleen kerran kriisinhallinta, jos ei koko työyhteisön niin ainakin niiden osalta, joihin lomautus- ja irtisanomistoimet kohdistuvat.
Tällaisessa tilanteessa kyse on myös esihenkilön omasta työssäjaksamisesta ja työkyvystä. Toivottavasti esihenkilöillä on mahdollisuus hyödyntää työterveyshuollon tarjoamaa työpsykologipalvelua.
Minulla on siltä osin onnellinen tilanne, että voin puhua tuntemuksistani työyhteisössäni. Työtoverit tietävät rauhanturvataustani ja tapani käsitellä asioita suoraan niiden omilla nimillä.
Sota on sota, joka ei nimitystä vaihtamalla paremmaksi muutu. Tärkeintä kuitenkin on, että jokainen tiimin jäsen voi kriiseistä puhuttaessa reagoida omalla tavallaan, eikä häntä mietteissään ja tuntemuksissaan jätetä yksin.
Anu Kaniin
Insinööriliiton työehtoasiantuntija
