Maailmaan on tapana mahtua kerrallaan yksi oikea mielipide per asia. Ihmisten laumasieluisuusko siihen syynä, ota ja tiedä.
Suomen työmarkkinamalli on tästä oivallinen esimerkki. Tällä hetkellä sillä tarkoitetaan vientivetoista palkkamallia. Ministerien johdolla kerrotaan, miten sellaisen rakentaminen on ”välttämätöntä”. Vaikka ei se ole.
Siinä ei ole juurikaan logiikkaa, että käytännössä Teollisuusliiton ja Teollisuuden työnantajien sopimus määrittää palkankorotuskaton muille aloille. Ei ole logiikkaa, vaikka myös uskottavat taloustieteilijät pitävät mallia välttämättömänä.
Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa, että matematiikassa ja luonnontieteissä faktat ovat faktoja. Taloustieteet ovat tässä mielessä verrattavissa näihin insinööritieteisiin lähinnä vain matematiikan käytön osalta. Laskutoimitukset sellaisinaan antavat aukottoman oikeita tuloksia.
Siihen, mitä halutaan laskea ja miten numeroita tulkitaan, vaikuttaakin sitten enemmän tai vähemmän ideologiat. Sinällään taloustiede on lähempänä teologiaa kuin luonnontieteitä.
Ennen kuin ehdit kysyä, että miten niin ei ole logiikkaa ja missä sitten olisi, niin kerron. Talouskasvu syntyy työn tuottavuuden kasvusta. Niin näyttää historiamme, ja samaa kertoo myös uusklassinen taloustiede.
Tilastokeskuksen tuottavuustutkimusten mukaan vuosien 1976 ja 2007 välillä työn tuottavuus kasvoi Suomessa 2,9-kertaiseksi. Vuoden 2007 jälkeen työn tuottavuuskehitys on käytännössä polkenut paikallaan. Kasvua 15 vuodessa on ollut vain 1 prosentti.
Liittojen tulisi keskittyä edistämään tuottavuuden kehittymistä.
Kun työn tuottavuus kääntyi luisuun, alkoivat kaikki taloutemme ongelmat. Julkisyhteisöjen tulokset kääntyivät alijäämäisiksi, valtion velkaantuminen kasvoi ja bruttokansantuotteen kehitys pysähtyi, tai jopa heikkeni.
Voinemme siis pitää lähes faktana, että työn tuottavuuden kehittyminen on hyvinvointimme kannalta keskeisin asia. Sanon hyvinvoinnin, koska talous on vain työkalu, ei itse tarkoitus. Niin ainakin pitäisi olla.
Mikäli julkisen sektorin jokin ala onnistuu parantamaan pysyvästi työn tuottavuutta 10 prosenttia siten, että puolet parannuksesta tulee investoinnista, niin loogista olisi jakaa tuo saavutettu hyöty pääoman tuotoksi ja työvoiman tuotoksi. Mitään arkijärkeä ei ole siinä, että sen sijaan alan palkankorotuksen kattona olisi se, mitä jollain toisella alalla on sovittu.
Vastaavasti myös toisinpäin. Mikäli vientisektorin alalla onnistutaan parantamaan tuottavuutta ja sitä kautta saadaan palkankorotuksia, miksi sillä perusteella pitäisi korotuksia maksaa joillekin aloille, joissa lisää tuottavuutta ei ole synnytetty, eikä olla synnyttämässä?
Palkkojen yleiskorotusten tulisikin perustua yhdessä sovittuun malliin, joka pohjautuu puhtaasti työn tuottavuuden kehittymiseen. Näin jokaisella työntekijällä olisi tiedossa, mitä oman sopimusalan työn tuottavuuden parantuminen saa aikaan hänelle. Se motivoisi toimimaan tavoitteen eteen. Samalla työntekijä- ja -antajaliittojen tulisi keskittyä yhdessä edistämään nimenomaan tuottavuuden kehittymistä.
Hyvä työmarkkinamalli yhdistäisi sopivassa suhteessa tapahtunutta ja ennustettua tuottavuuskehitystä. Mukana pitäisi myös olla tasausmekanismi, joka huomioi seuraavalla kerralla edellisen kerran ennusteen ja toteuman mahdollisen erotuksen. Kun kaavaan vielä rakennetaan inflaation huomioon ottaminen, niin valmista tulee, ja ratkaisu on kaikille hyvä.
Jostain syystä poliitikkojen on jokseenkin hankalaa tai epämukavaa puhua työn tuottavuudesta. Termi mielletään kaiultaan negatiiviseksi, vaikka se on todellisuudessa hyvä asia. Ei tuottavuudenkaan kasvattaminen tietenkään välttämätöntä ole, mikäli elintason heikentäminen vaihtoehtona miellyttää.
Olen tullut siihen tulokseen, että työn tuottavuuskehitykseen liittyvä negatiivinen kaiku johtuu siitä, miten Suomessa on toimintoja totuttu johtamaan taloudella, parhaalla mahdollisella tavalla toimivien prosessien kustannuksella. Ei ymmärretä Taiichi Ohnon sanoja, joihin kätkeytyy lean-filosofian ydin: ”Emme yritä juosta nopeammin, vaan päätämme kävellä lyhyemmän matkan.” On täysin mahdollista samaan aikaan parantaa työn tuottavuutta ja lisätä työhyvinvointia.
Hyvinvointivaltio, sellaisena kuin sen ymmärrämme, pysyy pystyssä tai kaatuu työn tuottavuuden kehityksen mukana. Näin ollen tavoiteltavan palkkamallinkin tulisi perustua siihen, eikä esimerkiksi puhtaasti vientivetoisuuteen.
Kalle Kiili
Insinööriliiton kenttä- ja kehityspäällikkö
