Lumiukkojen kaatajat

Eräänä aamuna taloyhtiön pihaa koristi lohduton näky. Pihapiirin lasten suojakeleillä rakkaudella rakentamat lumiukot ja -eläimet oli yön aikana hajotettu kokkareiksi. Metrin mittaista ajattelijaa tuho hämmensi. Miksi kukaan haluaa hajottaa lumihevosen, jolla oli hyvä ratsastaa, tai suloisen lumiukkoperheen, joille oli löytynyt hienot asusteet hiekkalelulaatikosta?

Kolme vuosikymmentä vanhempana ajattelijana en oikein osannut vastata lapselle mitään, koska teon motiivit ovat itsellenikin arvoitus. Ehkä hajottaja ei osaa ajatella, miten pahalta lumiukkojen rakentajista tuntuu, ehkä hänelle vaan on tärkeämpää kokea tuhoamisen riemu. Ehkä hän ei osaa nähdä lumiukolla mitään arvoa, koska lumi on lunta, vaikka siitä miten muotoilee kauniin hahmon. Tai mikä todennäköisintä, hajottaja ei edes mieti, mitä on tekemässä.

Lumiukkojen murskaaminen on helppo kuitata lasten ajattelemattomana leikkinä, mutta usein teot eivät jää pelkästään kouluvuosiin ja lapsuuden keinot seuraavat mukana työelämään. Siellä lumiukot vaihtuvat ideoihin, visioihin ja kokeiluihin, jotka joku työyhteisön jäsen on muovannut yhtä suurella innostuksella kuin mitä kolmevuotias lumiukkoaan. Ja pöydän toisella puolella istuu toinen jäsen, jonka käsissä idea murskaantuu lumipallon lailla, koska hän ei satu ymmärtämään, mihin ideaa tarvitaan.

Siinä missä kolmevuotias seuraavalla suojasäällä rakentaa uuden lumiukon, ideanikkari ei ehkä enää haluakaan luoda, jos ideat kerta toisensa jälkeen ammutaan alas. Etenkin jos se tehdään ilman, että ei edes pysähdytä miettimään, miksi olemassa olevaa ei voisi muokata joksikin uudeksi.

Julkisessa keskustelussa menestyksen avaimiksi peräänkuulutetaan uusia ideoita, innovaatioita ja mukavuusalueelta poistumista. Ja menestystähän tähän maahan kipeästi kaivataan. Pihapiirin murskattuja lumiukkoja katsellessa vain herää kysymys, että onko meistä siihen? Miten luoda ilmapiiri, jossa innovoinnille on aidosti edellytyksiä?

Ensin pitää nähdä arvo myös sellaisella työllä, jonka merkitystä ei itse aina ymmärrä. Toiseksi on hyvä uskaltautua katsomaan, mihin asti ideat kantavat. Parhaimmassa tapauksessa prosessin edetessä siinä oppii itsekin jotain uutta.  Jokaisesta meistä ei voi kasvaa ideanikkaria eikä sille edes ole tarvetta. Meistä jokainen voi kuitenkin kantaa kortensa kekoon jo pelkästään sillä, että uskallamme antaa mahdollisuuksia uusille tavoille toimia.

Katseen voi vaikka kääntää peliteollisuuden suuntaan, ottaa sieltä oppia. Luulen, että siellä on töissä enemmän lumiukkojen rakentajia kuin niitä kasaan potkivia.