Puhuimme työkaverin kanssa taannoin nostalgisesti leivästä, tarkemmin ottaen kakosta. Tietämättömille tiedoksi, kakko on satakuntalaisten perinneleipä, josta on variaatioita ympäri Suomea. Tampereella vastaavalla reseptillä syntyy riävää, joka on ihan yhtä hyvää, jollei parempaakin herkkua kuin kakko.
Vesihän siinä herahti kielelle, kun kaksi ikämiestä muisteli nuoruusaikaansa ja vastaleivottua kakkoa. Kakko, voi ja musta kahvi, tuo ikiaikainen herkkuateria, joka maistuu aina. Aamupalalla, puolisella, iltapäiväkahvilla ja vielä nukkumaan mennessä. On se vaan niin hyvää.
Tulihan siinä kakon oikea leikkaaminenkin käsiteltyä. Kakkoa tai riävää leikataan leivästä poikittain, ei sitä pilata halkaisemalla se. Parhaat osat ovat alkukantit. Ja kun päästään likimain keskelle leipää, kakosta saadaan pitkiä siivuja, joille mahtuu mukavasti voita.
Ei se Satakuntakaan Suomen Monaco ollut.
Siivujen vahvuudeksi suositellaan 8–12 millimetriä. Paksuissa siivuissa leivän ja voin suhde on hankalampi hallita kuin ohuissa. Ja pintaan oikeata voita, ei tässä ruveta tuhraamaan minkään kevytlevitteiden kanssa. Sekoitteitakaan ei suosita. Ei pystykorvankaan jälkeläiset ole pystykorvia, jos kylässä käy karhukoira.
Kakkoa syödään oikeaoppisesti niin sanotusti paljaaltaan, eli pelkän voin kanssa. Korppukinkku, meetvursti, tai emmentaljuusto peittävät herkun jalostuneen maun.
Leivän maku syntyy pitkälti aineksista, mutta merkitystä on toki paistamisellakin. Oma suosikkini on puuhellan uunissa paistettu riävä. Jokainen riävä on hiukan erilainen, koska puuhellassa lämmön säätöön vaikuttaa niin monta muuttujaa, että tasalaatuisuus ei ole mahdollista. Erot ovat toki pieniä eivätkä vaikuta laatuun niin paljon, että osa riävistä menisi hylkyyn.
Entä ne kakon ainekset, mikä on tämä herkun salainen resepti? Kakko valmistetaan maitoon ja veteen, puolet ja puolet. Ohra- ja vehnäjauhoja sopivassa suhteessa, sekaan hiivaa ja suolaa. Eikä muuta.
Kaikkea tätä löytyi ennen vanhaan lähes aina miltei jokaisen maatalon komuutista. Näin talon emäntä saattoi leipoa kakkoa, milloin vain muilta töiltään kerkesi.
Ohraleivät ei aina ole olleet herkun maineessa, vaikka maku on aina ollut hyvä. Kakkoon liittyy myös ainakin vanhemman väen hyvin tuntema sanonta ”nyt otti ohraleipä”. Sen alkuperä on tilanteessa ja ajassa, kun ruis on ollut niin sanotusti kortilla. Kun ruista ei ollut tarpeeksi, leipää piti jatkaa vähäpätöisemmällä ohralla.
Ja niinhän se oli, että Tampereella, perinteisessä teollisuuskaupungissa, elintaso ei ollut kaikilla korkea, joten riävää leivottiin edullisten ainesten vuoksi. Ja ei se Satakuntakaan mikään Suomen Monaco ollut.
Niin että perinteistä – ainakin hyvistä – kannattaa pitää kiinni. Leipoa välillä kakkoa, leikata pitkiä siivuja ja kastaa voideltua leipää mustaan kahviin. Joissakin asioissa on toki hyvä uudistua, hyväksyä muutokset.
Siinä yhdessä kakon muistelemisen ohessa totesimme, että 2020-luvun työelämän pyörteessä olemme yhä kiihtyvässä murroksessa. Pakko on ollut muuttua ja hyväksyä muutokset, epämieluisatkin. Tiedostot häipyvät pilveen ja töitä tehdään kotoa käsin.
Pientä turbulenssia on välillä ollut, mutta mukana olemme notkuneet. Niin että ei kai sitä turhaan sanota, että leipä – kakko tai riävä – miehen tiellä pitää.
Hannu Takala
Insinööriliiton työehtoasiantuntija
