Helsingin Sanomille sattui viime viikolla anteeksiantamaton moka. Olivat kirjoittaneet Tuntemattoman sotilaan Vilho Koskelan nimen väärin. Ja mikä pahinta, virheen korjaaminenkaan ei onnistunut yhdellä oikaisulla: Vilhot, Villet, Koskiset ja Koskelat menivät toimituksessa onnellisesti sekaisin.
Kuten arvata saattaa, episodi tarjosi somekansalle erinomaista ruokaa naureskelulle ja hämmästelylle: Miten on mahdollista, että maan suurimmassa päivälehdessä Vilho Koskelan nimi kirjoitetaan väärin, ja vielä kahteen kertaan?
Äänessä olivat etenkin kaltaiseni eletyn elämän nestorit, jotka ovat lukeneet Väinö Linnan romaanin vähintään kymmenen kertaa ja osaavat kirjan tärkeimmät sitaatit unissaankin etu- ja takaperin. Meitä on paljon ja viihdymme hyvin sosiaalisen median tietyillä kanavilla.
Minullekin Tuntematon sotilas on tärkeä teos. Siitä huolimatta en riehaantunut, virhe ei edes hymyilyttänyt. Päinvastoin myötätuntoni oli virheen tehneen yhden tai kahden, todennäköisesti aika nuoren toimittajan puolella. Heille vänrikki Koskela on Mr. Nobody, ei kansakunnan kaapin päälle nostettava kansallinen, joskin kuvitteellinen ikoni.
Olen kirjoittanut väärin nimiä, vuosilukuja ja sekoittanut prosentit ja prosenttiyksiköt.
Viikonloppuna virheeseen sortui Yleisradion urheilutoimitus. Eugenessa käytiin Timanttiliigan finaali. Ruotsalais-yhdysvaltalainen seiväshyppyihme Armand Duplantis teki maailmanennätyksen. Ylellä hän oli hetken aikaa norjalainen.
Tällä kertaa virhe huvitti. Ei virheen tekeminen, vaan se, että toimittaja teki Armandista nimenomaan norjalaisen. Mikä ihme se on, kun Norjasta on muutamassa vuodessa tullut yleisurheilun suurmaa.
Hetken päästä myhäilyni toisen tekemälle virheelle harmitti. Miksi ihmeessä pitää naureskella virheille, miksi ihminen ei voi saa iloa elämäänsä jostain muusta?
Katumukselleni on syynsä. Tiedän tehneeni elämäni aikana työssäni niin paljon virheitä, että niistä on yhtä vaikea pitää lukua kuin suvi-illan hyttysistä kesämökin terassilla. Olen kirjoittanut nimiä väärin, vuosilukuja väärin, sekoittanut prosentit ja prosenttiyksiköt, taivuttanut sanoja väärin pilkkuvirheistä puhumattakaan.
Tuota pikaa vaivuin synkkyyteen. Koko elämäni on yhtä virhettä toisen perään. Kuinkahan paljon minulle on vuosikymmenten aikana naurettu?
Alakulon hetki oli totutun lyhyt. Olen ikäni tehnyt työtä, jossa virheitä on vaikea välttää. Vuodet ovat opettaneet olemaan itselle ja työkavereille niiden suhteen armollinen, erottamaan pienet virheet suurista. Ei niihin kukaan kuole, elämä jatkuu.
Niin se on, että tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu. Virheitä voi välttää vain olla tekemättä mitään, ja tuskin kukaan tekee virheitä tahallaan.
Mutta virheen sormella osoittaminen, sen suurentelu ja sillä ilakointi on tietoista, usein myös tarkoituksellista. Mutta onko se hyödyllistä, fiksua tai viisasta, sitä sietää jokaisen pohtia.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö
