Ensimmäisessä itse hankkimassani työpaikassa työnantajan edustaja oli liiankin kiinnostunut minusta. Ratkaisin asian pysyttelemällä visusti juuri naimisiin menneen miehen läheisyydessä. Olin 15-vuotias.
Seuraavassa työpaikassani maatilamajoituksen isäntä jätti minut yhdessä toisen 17-vuotiaan kanssa pitämään taloa pystyssä kuukaudeksi. Selviydyimme, mutta paikalla kävi hämäräperäisiä nuoria miehiä ja poliiseja. Valitettavasti myös yksi lammas menetti henkensä.
Sitten päädyin siivoamaan. Minulle annettiin alkeelliset siivousvälineet, useita satoja siivousneliöitä ja kaksi tuntia aikaa. Työsuoritteen laatuun liittyvä valinta piti tehdä joko mahdollisimman monen paikan pintapuolisen putsaamisen tai vain muutaman paikan perusteellisemman siivoamisen välillä.
Valitsin ensimmäisen. Tämän johdosta sain valituksia siitä, että en ollut siivonnut kaikkea perusteellisesti, vaikka tein parhaani. Tämä tuntui kamalalta.
Aloin saada töitä, joissa asiat tehtiin lakien mukaisesti.
Sitten päädyin ravintola-alalle. Olin onnellinen, että olin vihdoin päässyt kunnon töihin. Palkkaa ei maksanut itse yritys vaan vuokrausfirma. Päivittäinen ruokatauko tarkoitti takahuoneessa pikapikaa suuhun ahdettua pizzapalaa, josta palkkaan tehtiin täysi ateriavähennys. Muita taukoja ei ollut, vaikka lämpötila paistopisteellä ja sen läheisyydessä oli koko ajan yli 30 astetta.
Työvuorolistat tulivat, silloin kun tulivat. Jos päivän aikana ei ollut töitä kahdelle, toinen lähetettiin kotiin. Muut kävivät koko ajan tupakkatauolla, minä en, koska en polttanut. Työvaatteet piti pestä itse kotona.
Viimeinen tunti oltiin ravintolassa yksin. Samalla piti siivota wc-tilat ja pitää silmällä sekä kassaa että ravintolaa. Välillä pelotti. Lopputilityksen tein omalla ajalla, jotta sain laskea rahat rauhassa. Mahdolliset virheet vähennettiin palkasta.
Kerran sain varoituksen tehottomuudesta. Satuin seisomaan salaattikippo kädessä pohtimassa, mitkä niistä tarvitsivat lisätäytettä, kun pääkonttorin edustaja tuli käymään ravintolassa pikavisiitillä. Varoitus oli kuulemma pakko antaa, vaikka vuoropäällikön mukaan olin ahkera työntekijä.
Sitten pääsin opiskelemaan oikeustieteelliseen ja aloin saada työpaikkoja, joissa asiat tehtiin oikein ja lakien mukaisesti. Alkuun se tuntui hämmentävältä, mutta sitten siitä tuli normi, jota osasi ja osaa vaatia.
Myöhemmin olen naureskellut, miten huonosti asiat nuoruudessani olivat ja miten en tiennyt mistään mitään; en ainakaan työhön liittyvistä oikeuksistani. Luulin tilanteen parantuneen, kunnes hämmästykseni luin juttuja eräästä suuresta suomalaisesta nuorisotyöllistäjästä. Tajusin, että sama meno jatkuu yhä.
Syinä tähän ovat etenkin tiedon puute ja pelko, joista toinen seuraa toista. Jos olisin itse nuoruudessani tiennyt oikeuksistani ja siitä, miten voisin niitä turvallisesti vaatia ja puolustaa, työhistoriani olisi varmasti näyttänyt erilaiselta. Nyt vain kestin ja olin hiljaa.
Tutkimusten mukaan nykynuorilla ei ole aivan tarkkaa käsitystä ammattiliitoista, niiden tehtävistä, työoikeuksista ja -laeista, mutta niiden merkitys ja tarve eivät ole vähentyneet tai hävinneet mihinkään – päinvastoin. Liiton ulkopuolella oleva ja etenkin nuori työntekijä on yksin ja turvaton, eikä tästä hyödy kuin tilanteita hyväkseen käyttävä työnantaja. Vaikka julkisuudessa muuta väittäisikin.
Minulle kävi loppujen lopuksi hyvin, kiitos ammatinvalinnan ja valistumisen. Näin voi käydä muillekin. Toivon mukaan jo heti työuran alussa eikä vasta myöhemmin.
Maria Jauhiainen
Insinööriliiton lakimies
