Social contract, osa1

Yhteiskuntasopimukseen tähdänneet keskustelut päättyivät viime viikon torstaina tuloksettomina. Vielä tässä vaiheessa kyse oli siitä, löytyykö kolmen osapuolen kesken yhteisymmärrystä neuvoteltavasta agendasta.

Hallituksella oli selkeä tahto saada osapuolet – lähinnä ay-liike – sitoutumaan viiden prosentin ”tuottavuusloikkaan”, joka käytännössä tarkoitti työajan pidennystä, tai jotain vastaavaa työehtojen heikennystä. Vastalahjaksi hallitusohjelmaan oli laitettu kirjaus muutosturvasta ja siihen liittyvästä koulutusmallista, mutta varsinaista konkreettista esitystä hallituksella ei ollut tarjota.

Tiedotustilaisuudessa sopimuksen selvitysmies Juhani Salonius antoi rivien välistä ymmärtää, että projektin rima nostettiin heti lähdössä liian korkealle nimeämällä kunnianhimoinen yritys yhteiskuntasopimukseksi, vaikka kyseessä oli tosiasiassa varsin perinteinen kolmikantainen työmarkkina- ja sosiaalipoliittinen neuvottelu.

Yhteiskuntahistoriassa yhteiskuntasopimuksella (social contract) on tarkoitettu tilannetta, jossa yksilö luopuu turvallisuuden tähden omasta itsemääräämisoikeudestaan yhteiseksi hyväksi. Tällainen tilanne (state of nature) esiintyi esimerkiksi 1600-luvun Englannissa ja sittemmin 1700-luvun Ranskassa.

Lähtötilanteen lisäksi yhteiskuntasopimusprosessissa hiersi alusta lähtien hallituksen ”rahat tai henki” -mentaliteetti, joka kulminoitui vain yhdeltä puolelta mitattavaan viiden prosentin tavoitteeseen. Epätasapainoisuus olikin keskeisin syy siihen, ettei prosessissa päästy laisinkaan varsinaisiin sopimusneuvotteluihin, vaan yritys kilpistyi jo neuvotteluagendavaiheeseen.

Tavoitteen asettelun teki epätasaiseksi se, että hallituksen lähtökohdat olivat kovin samansuuntaiset kuin työnantajien EK:n. Heitä onkin syytä onnitella onnistuneesta lobbaamisesta eduskuntavaaleja edeltäneenä aikana. Huomattavaa on myös se, että EK ja muut työnantajat pääsivät tässä mediamyllytyksessä erittäin vähällä. Median luomat paineet olivat lähes kokonaan palkansaajien puolella, jolloin jouduimme prosessiin takamatkalta.

Meidän näkemyksemme oli, että yhteiskuntasopimuksen agendasta voidaan neuvotella. Tämän ajatuksen pohjalta palkansaajakeskusjärjestöt laativat yhdessä oman esityksensä neuvottelujen agendaksi. Tämä paperi sisälsi muun muassa muutosturvan ja irtisanomissuojan kehittämisen, työvoimahallinnon resurssien lisäämisen, työlainsäädännön kolmikantaisen kehittämisen sekä yritysten omistajien ja johdon sitoutumisen tuottavuuden kehittämiseen myös investoinneilla. Nämä asiat osoittautuivat sittemmin ylitsepääsemättömiksi viiden prosentin vastapainona.

Yhteiskuntasopimus on ollut alusta saakka Sipilän hallituksen kärkihankkeita. Siksi prosessin loppuminen jo tässä vaiheessa on hallitukselle varmasti kova paikka. Yllättävää oli, että hallitus totesi jo sopimuksen kaatumisesta pidetyssä tiedotustilaisuudessa, että se ei lähdekään toteuttamaan hallitusohjelmaan kirjattuja ja aiemmin voimakkaasti viestitettyjä 1,5 miljardin euron leikkauksia ja veronkorotuksia.

Näiden sijaan hallitus aikoo omilla, lainsäädännöllä toteutettavilla toimillaan suunnitella ja toteuttaa vastaavan viiden prosentin tuottavuushypyn. Asiaan on määrä palata syyskuun loppuun mennessä ja silloin katsotaan hallituksen aloitteet ja meidän mahdollinen vastauksemme. Mikäli hallituksen yksipuoleinen linja jatkuu, voi loppusyksystä tulla työmarkkinoilla vielä kovin vaikea.