Maanantaiaamu alkoi monella tapaa arkisesti. Herätys, aamupala, muutama pikainen WhatsApp-viesti naapuruston vanhemmille lasten kuljetusten koordinoimiseksi. Lopulta ovi kalahti kiinni ja alkoi normaali etätyöpäivä.
Jokin päivässä oli täysin toisin. En ollut kotona. Sulkeutuva ovi olikin lapsuudenkotini ovi ja lähtijä äitini matkalla sairaalaan.
Lapsuudenkodin keittiön pöydän ääressä oli hyvä pohtia ruuhkavuosia. Paikka oli näköalapaikka elämäni ensimmäisiin ruuhkavuosiin. Silloin olin takapenkin matkustaja, mutta niillä vuosilla auton takapenkillä ja paikallani keittiön pöydän ääressä on ollut vaikutusta siihen, miten omassa perheessäni työnjako toimii.
Lapsuuteni arjessa isä oli tasavertainen aktiivinen toimija eikä mikään äidin pikku apuri. Tätä lapsuudenkodista tuttua mallia oli luontevaa soveltaa myös omaan arkeen. Ehkä hieman hölmösti kuvittelin asioiden menevän samaan tapaan muillakin. Kun lapsi on yhdessä hankittu, niin yhdessä se kasvatetaan ja arki pannaan pyörimään.
Päälle päsmäröinti on pahasta.
Näin ei kuitenkaan taida olla. Tutkimuksissa äitiys on koettu isyyttä kuluttavammaksi, koska äidillä on ensisijainen vastuu lapsesta. Kotityöt jakautuvat vuosi vuodelta tasaisemmin, mutta äidit kokevat vastaavansa perheen asioista puolisoa enemmän. Eli se isän rooli äidin pienenä apurina tuntuu elävän todella tiukassa.
Ei kuulosta kovin kestävältä. Niinpä tutkiskelin, mitä asiantuntijoilla on tähän sanottavaa. Vuoden alussa julkaistiin Anni Erkon Uraäidin selviytymisopas, johon on koottu kokemusasiantuntijoiden kertomuksia työn ja perheen yhteensovittamisesta. Yksi kirjan keskeisiä viestejä oli työnjakokokousten pitäminen työkuorman tasaamiseksi ja arjen vastuun jakamiseksi.
Arjen muuttuessa on luontevaa keskustella myös työnjaosta. Ja kun siitä on sovittu, niin sitten on hyvä antaa toisen tehdä työt kuten parhaaksi katsoo. Päälle päsmäröinti on siis pahasta.
Keskustelun ja sopimisen lisäksi kirjassa nostetaan esille lentokoneiden turvallisuusohjeista tuttu periaate, että kyetäkseen auttamaan muita on ensin autettava itseään. Perheen arjessa se ei onnistu ilman riittävää unta, liikuntaa, terveellistä ravintoa ja mahdollisuutta toteuttaa omien arvojen mukaista vanhemmuutta.
Aina on olemassa riski, että äiti – miksei myös isä – asettaa muut omien tarpeidensa edelle ja unohtaa pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan. Toimimalla näin päätyy helposti Siskonpedin vaatimattoman mummon rooliin, joka tuttuudessaan naurattaa katsojia.
Harva tällaista kohtaloa itselleen haluaa. Joskus on hyvä olla terveesti itsekäs. Lopulta kaikilla on perheessä mukavampaa, jos toinen vanhemmista ei ole muuttunut väsymyksestä harmaaksi zombiksi, joka haaveilee hissin jumittumisesta kerrosten väliin saadakseen hetken omaa aikaa.
Myös työnantajilla ja heidän asenteillaan on työn ja perheen yhteensovittamisessa oma roolinsa. Äitiyden ja uran yhteensovittamisesta kyllä puhutaan, uran ja isyyden ei niinkään. Myös perhemuodot ja elämäntilanteet ovat moninaistuneet: työpaikoilla onkin tärkeää huomioida työntekijöiden arjen moninaisuus ja räätälöidä erilaisia ratkaisuja näiden mukaan.
Ruuhkavuodet eivät rajoitu vain lasten ensimmäisiin elinvuosiin. Omien vanhempien ikääntyminen tuo arkeen yhden jakotekijän lisää. Myös lapsen tarve vanhemman läsnäololle muuttaa ajan kanssa vain muotoaan mutta ei katoa. Perheen sisäisestä työjaosta riittää siis keskusteltavaa vuosiksi.
Anu Kaasalainen
Insinööriliiton uravalmentaja
