Odotettua ja erittäin vaikeaksi ennustettua budjettiriihtä puitiin viime viikolla kolme päivää. Katsontatavasta riippuu, oliko urakoinnin tulos hyvä vai huono. Esityksen sisältämä 10,8 miljardin alijäämä on poikkeuksellinen, mutta niin ovat ajatkin.
Kun budjetti on näin paljon alijäämäinen, määrärahojen käyttämistä on tarkasteltava erityisen kriittisesti. Jokaisen miljoonaan euroon on oltava hyvät perustelut.
Avainsana on kasvu. Jotta karmaiseva alijäämä jää kertaluonteiseksi ja alijäämä tulevina vuosina pienenee, tarvitsemme kasvua. On saatava lisää sekä työllisiä että työpaikkoja. Kumpaankin on omat lääkkeensä.
Fakta on, että Suomessa on osaajapulasta huolimatta liikaa työttömiä. Koronakriisin ei voi olettaa asiaa parantavan. Tarvitaan siis toimenpiteitä.
Kaikki ei ole mustavalkoisesti keppiä tai porkkanaa.
Sipilän hallitus valmisteli aikanaan yksilöllisen työnhaun mallia. Se kaatui sen ajan poliittiseen ilmapiiriin. Vaikutusta varmaan myös oli sen hallituksen ulkopuolelta saamalla lempinimellä, aktiivimalli kakkosella.
Asiaan perehtyneet tietävät, että esityksen vertaaminen paljon kritisoituun aktiivimalli ykköseen oli eräänlainen poliittinen oikeusmurha. Mallissa oli paljon hyvää ja oli sääli, että hallituksella ei ollut eväitä sen läpivientiin.
Nyt irvileuat ilkkuvat, että hallitus tuo pöytään aktiivimallin, jota osa hallituksessa olevista puolueista oppositiossa olleessaan vastusti. Asioista pitää kuitenkin puhua niin kuin ne ovat: yksilöllisen työnhaun malli ei ole aktiivimalli. Työllistämistoimissa kaikki ei myöskään ole mustavalkoisesti keppiä tai porkkanaa.
Se, että työttömällä on velvoitteita, ei ole automaattisesti ”keppiä”. Velvoitteet ovat kurittamista, jos niiden toteuttaminen on likimain mahdotonta tai yksilö ei itse pysty vaikuttamaan lopputulokseen. Järkeviä sen sijaan ovat velvoitteet, jotka ovat yksilön kannalta joustavia ja joihin liittyy työllistymistä tukevia toimia.
Yksilöllisen työnhaun malli perustuu tähän ajatukseen. Oikeudet ja velvollisuudet ovat tasapainossa. Työntekijän on haettava nollasta neljään työpaikkaa kuukaudessa oman yksilöidyn suunnitelman mukaan. Tämä kannustaa aktiivisuuteen, mutta huomioi myös yksilön mahdollisuudet löytää työtä.
Jos työnhakutavoite ei toteudu, laiminlyönnistä seuraa ensin huomautus, sitten viiden päivän karenssi ja kolmantena toinen, kymmenen päivän karenssi. Näiden laiminlyöntien jälkeen seuraa työssäolovelvoite.
Karenssiaikojen kesto lyhenee, mutta niiden vaikutus koko etuuteen voi olla jopa lähes puolet. On syytä huomioida keskeisin ero paljon parjattuun aktiivimalli 1:een: yksilöllisen työnhaun malli vaatii työpaikkojen hakemista, mutta ei onnistumista työllistymisessä.
Työnhakija voi itse omalla toiminnallaan välttää karenssit. Siksi karenssien kovuutta ei voida sanoa kepiksi.
Jotta yksilöllisen työnhaun malli voi toteutua, resursseja eli työntekijöitä on saatava lisää te-toimistoihin. Hallitus esittää te-toimistoille 70 miljoonan euron lisärahoitusta, jolla muun muassa pyritään turvaamaan jokaiselle työttömälle tapaaminen heti työttömyysjakson alussa.
Ainakin muissa Pohjoismaissa tällä on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia työttömän työllistymiseen. Rahan käyttämistä on siis pohdittu työllisyyden parantamisen näkökulmasta.
Mutta siitä ei päästä mihinkään, että hallituksen budjettiesitys on todella alijäämäinen. Työllisyyskeinoja tarvitaan lisää. Työllisyyttä voidaan parantaa riihikuivalla rahalla, mutta sijoituksen tuottoa suhteessa panokseen ei voi sivuuttaa tuloksellisuuden arvioinnissa.
Yksilöllisessä työnhaussa panokset ovat korkeat. Pitää vain toivoa, että ne tuottavat myös tulosta.
Katri Manninen
Insinööriliiton johtava asiantuntija
