Insinööri-lehti

Positiivista laturaivoa

Vihaan hiihtämistä, olen aina vihannut. Suksi ei ole luistanut eikä pitänyt lapsesta saakka. Kansakoulun hiihtokilpailussa olin toisten tukkeena. Purin hammasta ja nielin itkua. Ladulla ainoa ajatus oli laittaa suksisauva ohi pyrkivien pikkukarpaasien jalkojen väliin.

Armeijassa jouduin 1980-luvun alussa alokkaana osallistumaan Porin Prikaatin erillisyksiköiden mestaruushiihtoihin. Ladulle lähti muistaakseni 121 miestä. Maalissa olin sijalla 117. Yksi keskeytti, kaksi kaveria otti kisan hupailuna, taisivat muka eksyä.

Minä sivakoin tosissani. Taakse jäi yksi huoltokomppanian vähemmän urheilullinen alokas eli mopo. Ja minä sentään pelasin siihen aikaan tosissani jääkiekkoa.

Armeijan jälkeen löin sekä aivot että sukset vähäksi aikaa narikkaan. Aivoja ei tohtinut pitkään lepuuttaa, suksia kyllä.

Kului vuosikymmen, kului toinen. Suomi oli jo kotvan aikaa kuulunut yhteiseen Eurooppaan, kun minulle tuli mieleen ostaa sukset. Oli kaunis kevät, maaliskuun hohtavat hanget voittivat mielessä jäytävän inhon.

Hiihtoidolini Ristomatti Hakola veetuili minulle.

Intersport veti kohtuuhintaisella suksipaketilla miestä retkuun. Kävin muutaman kerran ”nauttimassa” kauniista säästä Aulangonjärven hangilla. Hiihto sujui yhtä huonosti kuin armeijan hikilaudoilla. Harmitti ja väsytti. Lumien sulaessa hautasin sukseni ulkovaraston nurkkaan.

Aika kului, vuodet vierivät. Kansakunta alkoi puhua ilmastonmuutoksesta. Suksiboksien myynti romahti, hiihdon kannalta huonot talvet seurasivat toisiaan. Minua se ei hetkauttanut, vihasinhan hiihtämistä.

Ja niin tuli vuosi 2021. Yhtäkkiä lunta oli tulvillaan muuallakin kuin vain joululaulussa. Lumi ja pakkanen tekivät luonnosta niin kauniin, että silmät sokaistuivat, terve mieli järkkyi.

Avasin lähes 20 vuotta sitten ostettujen suksien haudan. Paikallisessa urheiluliikkeessä entinen kilpahiihtäjä pyyhki suksista pölyt ja laittoi pohjaan luistoa ja pitoa.

Tunnelma ladulla oli suoraan kouluajoilta. Suksi toimi, tekniikka petti. Taas oli purtava hammasta päästäkseen eteenpäin.

Viidennellä hiihtolenkillä vanhat monot sanoivat sopimuksensa irti. Pohja irtosi ja jäi kiinni siteeseen, mies meni nurin. Rämmin metsästä pois sukset kainalossa. Otti kovemmalle kuin hiihto.

Hetkellinen mielenhäiriöni ei ottanut loppuakseen. Vielä samana päivänä marssin kauppaan ja ostin uudet, entistä paremmat monot.

Viikkoa myöhemmin katsoin jo netistä opetusvideoita. Se oli virhe, paha virhe. Huomasin jopa hiihtoidolini Ristomatti Hakolan veetuilevan minulle.

Youtubessa ”Rise” esitteli kuntoilijoiden suosimaa perinteisen hiihtotyyliä, jota ei kuulemma hiihtotekniikka tunne. Hiihtäjämestari ottaa pari epämääräistä potkua ja virnuilee kameralle.

”Risen” huvittunut katse porautuu aivoihini, minä kiroan ääneen. Tekniikka on minulle tuttu, kuin olisi itseään peilistä katsonut.

Seuraavana päivänä otan kilpahiihtäjän vinkeistä vaarin. Kaikki sujuu vähän paremmin.

Päivä päivältä viha ja laturaivo laantuvat. Kilometrejä kertyy, lähden ladulle uudelleen ja uudelleen. En minä edelleenkään hiihtämistä rakasta, mutta luonnossa liikkumista kyllä, ja fyysisen rasituksen tuomaa mielihyvää.

Tänään minua harmittaa se, että Ylen tympeät meteorologit lupaavat tuleville päiville hiihtämiseen sopimatonta, poskia purevaa pakkasta.

Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö