Tunnistan ja tunnustan olevani politiikan ”heavy user”, yhteiskunnallisen keskustelukanavien sekakäyttäjä, joka etenkin vaalien alla viihtyy linjoilla ehkä enemmän kuin olisi tarpeen.
Koukkuun jäämiseen on hyvä ja ymmärrettävä syy. Politiikan seuraaminen ja sen kommentointi on ollut iso osa työtäni yli kolme vuosikymmentä jatkuneen työurani aikana. Olen kirjoittanut uutisia sanomalehtiin yhteiskunnallisista asioista, viisastellut maailman menosta pääkirjoituksissa ja kolumneissa, kirjoittanut yhteiskunnallisille toimijoille puheita ja kannanottoja ja niin edelleen.
En ole tehnyt sitä kaikin ajoin vain rahaa vastaan vaan myös omaksi ilokseni, ikään kuin harrastusmielessä. Olen viihtynyt iltaisin lukemattomia tunteja savuisten kapakoiden nurkkapöydissä puhumassa ja vänkäämässä milloin mistäkin. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – mikään aihe ei ole ollut minulle pyhä, saati vieras: minulla on ollut mielipiteitä ydinvoimasta, perhevapaista, työttömyysturvasta, jopa naispappeudesta.
Vasta-argumentit eivät riitä, pitää olla myös ilkeä.
Sosiaalinen media avasi kaltaisilleni ovia uuteen maailmaan. Lukematon määrä uusia kanavia, kommentoinnin nopeutta, ääretön määrä aiheita, uusia tapoja päteä ja osoittaa omaa nokkeluuttaan. Ei muuta kuin heittäydy mukaan, löydä oma kanavasi ja tapasi, osallistu ja vaikuta.
Yhteiskunnallisen mielipiteenvaihdon yhtäjaksoisia juhlaviikkoja on nyt kestänyt vajaan vuosikymmenen verran. Ja kiitos kysymästä, olen viihtynyt, mutta vähitellen meno on myös alkanut tympiä. Olen alkanut blokata sekä aiheita että ihmisiä; pahan mielen voi hankkia muullakin tavoin, ei siihen sosiaalisessa mediassa roikkumista tarvita.
Huhtikuun eduskuntavaalien lähestyessä olen havainnut vastenmielisiä piirteitä myös sosiaalisen median ulkopuolella. Suuresti arvostamastani eduskunnasta näyttää kehkeytyneen varsin kummallinen paikka, jossa eivät enää riitele asiat vaan ihmiset. Näyttää siltä, että tarkoitus on pyhittänyt keinot, jopa politiikan alkeellisemmat pöytätavat saavat väistyä oman asian edistämisen tieltä.
Samanlaisia piirteitä on myös puolueiden kampanjoinnissa. Vääristely, väärinymmärrys ja populismi rehottavat, hyvät vasta-argumentit eivät enää riitä, pitää olla myös ilkeä. Ja jos ei mikään muu auta, ainahan voi valjastaa puolueen somesoturit julistamaan vastapuolen kannattajat tietämättömiksi ja naiiveiksi.
Syyllisiä en tälläkään kertaa etsi, niitä löytynee vähän joka suunnalta. Sen sijaan mietin, mihin politiikka, yhteiskunnallinen keskustelu ja vaaleihin osallistuminen on menossa, jos minäkin alan tuntea vieraantumisen oireita. Sitäkin pohdin, mihin yhä kärjekkäämpi vastakkainasettelu, välinpitämättömyys toimintatavoista ja kielenkäytön koveneminen johtavat, vaarantavatko ne ajan myötä asioiden järkevän hoitamisen?
Niin se kuitenkin taitaa edelleen olla, että suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikea saada asioita eteenpäin yksin, vaan pitää olla myös yhteistyökumppaneita ja kavereita. Tämä on kaikkien edessä ennemmin ja myöhemmin, ja hyvä niin.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö
