Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara herätti Twitterissä kohua haukkumalla lyttyyn Helsingin kaupungin ja Uudenmaanliiton tekemän selvityksen rakentamistehokkuudesta ja luonnon tuhoutumisesta. Vaattovaara moitti julkaisua tarkoitushakuiseksi, harhaanjohtavaksi ja virheelliseksi.
Selvityksen keskeinen väite on, että tiivis rakentaminen säästää enemmän luontoa kuin omakotitalovaltainen rakentaminen. Mitä laajemmalle alueelle yhdyskuntarakenne leviää, sitä enemmän joudutaan kaatamaan metsää.
Vaattovaaran mielestä selvityksen johtopäätös on itsestään selvä ja olisi voinut olla erilaisista lähtökohdista jopa päinvastainen: pientalovaltaisella vertailualueella Landbossa on enemmän metsää kuin esimerkiksi täyttömaalle rakennetussa Jätkäsaaressa.
Perustelu ei keskustelijoiden mukaan ollut mielekäs vertaus, koska Jätkäsaaressa ei ole koskaan metsää ollutkaan, ja alueella elää moninkertainen määrä ihmisiä Landbohon verrattuna. En ymmärrä itsekään vertausta.
Kestää puolitoista tuntia, että pääsen retkeilemään.
Vaattovaaran laajempaan ajatteluun perustuen tulkitsen, että hän on pettynyt uusien asuinalueiden mittasuhteisiin. Nykyrakennusten koko ja runkosyvyys on suuri, mikä tekee asunnoista pimeitä ja heikentää alueen viihtyvyyttä. Professori ei ehkä kehdannut sanoa asiaa niin vulgaaristi kuin itse sanoisin: useat uudet asuinalueet Helsingissä ovat rumia.
Massiivisen ja tehokkaan rakentamisen ei tarvitse kuitenkaan olla kauneudesta pois. New Yorkin Empire State Building on klassinen esimerkki rakennuksesta, joka on sekä tehokas että kaunis. Sellaista ei tarvitse rakentaa Suomeen, mutta jotain muuta kuin monotonisia Kalasataman tornitaloja kaipaisin kotikaupunkiini. Tiiviin rakentamisen väliin mahtuu vihreitä väyliä.
Arkkitehtien ja insinöörien työ on luovaa, ratkaisujen etsimistä ongelmiin ja rajojen rikkomista. Estetiikka tieteenalana on löytänyt yleisiä lainalaisuuksia siitä, mitä ihmiset pitävät kauniina. Insinöörit voivat keksiä jokaisena aikakautena aina uusia tapoja soveltaa estetiikan sääntöjä ja tuottaa kaunista ympäristöä, jos kaavoittajat ja viime kädessä äänestäjät tätä haluavat.
Yhdestä asiasta olen samaa mieltä Vaattovaaran kanssa: selvityksen tulos oli itsestään selvä. Helsinki on suurelta osaltaan harvaan asuttua, ja siksi sen pintaa peittävät lukuisat tiet, sähkölinjat ja muut virkistystä haittaavat väylät. Minulla kuluu puolitoista tuntia suuntaansa, että pääsen Nuuksioon retkeilemään. Kauan kestää myös kavereiden luo.
Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintie kuvaili blogissaan saman selvityksen johtopäätöstä urbaaniksi harhaksi. Hän tyrmää ajatuksen, että rakentamalla tiiviisti jonnekin jossakin toisaalla säästyy vastaavasti luontoa. Yhteys ei ehkä ole loogisesti välttämätön, kuten Lapintie painottaa, mutta käytännössä näin usein tapahtuu. Helsingin seudulle muuttaa tulevaisuudessa satojatuhansia ihmisiä, ja mitä tiiviimmin uusi asutus täydennetään olemassa olevaan kaupunkiin, sitä vähemmän asutuksen alle jää metsää ja virkistysalueita.
Oma unelmani on asua mökissä metsän keskellä järven rannalla Helsingin keskustassa. Hankaluutena on, että monella muullakin on sama unelma.
Janne Luotola
Insinööriliiton tiedottaja
