Aina vuodenvaihteen jälkeen odotan kieli pitkällä työnantajalta kulttuurisetelien kilahtamista käytettäväksi. Mielestäni kulttuurietu on aivan mainio keksintö ja arvostuksen osoitus työnantajalta: korvamerkittyä rahaa henkisen hyvinvoinnin kohentamiseen sekä siinä sivussa kansallisen kulttuurin tukemiseen.
Sitten tuleekin mutta.
Kulttuurisetelien käyttäminen on uskomattoman vaikeaa kaltaiselleni maisterille, joka on lukenut myös tietotekniikkaa. Lippupalvelusta ostaessa pitää kirjautua erilliseen virike-etupalvelun tarjoajan omaan kauppaan. Sieltä voi ostaa lipun vain kulttuuriedulla ja vain itselle. Jos haluaa tukea omaa hyvinvointiaan ottamalla kaverin mukaan, kumpikin lippu pitää ostaa erikseen eri kaupasta ja toivoa, että vierekkäiset paikat ovat vielä saatavilla.
Rahan jakaminen on yhtä hankalaa. Kulttuuriedulla saa maksaa vain omia menoja – mikä on ymmärrettävää – mutta lisäksi edulla voi maksaa usein vain koko kauppasumman. Jos lippu on kalliimpi kuin etua on jäljellä, setelillä ei voi maksaa edes alkuosaa. Helposti rahaa jää siis käyttämättä vain siksi, että sitä ei ole tarpeeksi, eikä lopuilla saa ostettua oikein mitään.
Erityisen hienona pidän aikuisopiston kurssitarjontaa.
Valittaminen näin hienosta edusta ei kuitenkaan ole päällimmäinen tunteeni. Jo pelkästään kulttuurietupalvelun nettisivun listaus, mihin etua voi käyttää, on melkoinen elämysmatka. Jos joku lappaisi kouraani kovaa rahaa, se menisi varmasti minulle tuttuun ja turvalliseen kulutukseen. Mutta kun tutustuu kulttuuriedun käyttökohteisiin, löytää uusia maailmoja.
Virike-edulla voi maksaa liikuntakertoja, valmennusta, muita hyvinvointipalveluita, kokeilla harrastuksia ja käydä koulutuksissa. Voin opetella setelillä jotain ihan uutta. Erityisen hienona pidän aikuisopiston kurssitarjontaa. Voin opiskella uusia käytännön taitoja nopeasti ja pienellä kynnyksellä.
Olen omaksunut tavan, että ostan kovalla rahalla aina ne kulttuuripalvelut, jotka muutenkin ostaisin. Kulttuuriedulla puolestaan maksan sellaisia asioita, joita ei olisi tullut mieleenikään hankkia – ja joista en ole ehkä edes tiennyt.
Loppukeväästä menen pianokurssille. Siinä ei ole mitään järkeä. Lienen jo vanha oppimaan mitään uutta, saati riittävän musikaalinen loihtimaan melodioita lahjattomilla sormillani.
Sitten tulee taas se mutta.
Jos olen niin fiksu, että ylipäänsä onnistun maksamaan vaikeakäyttöisellä kulttuurisetelillä jotain, tuskin mikään voi olla sen vaikeampaa.
Janne Luotola
Insinööriliiton tiedottaja