Kolikossa on aina kaksi puolta

Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta jakaa mielipiteitä, eikä syyttä. Työvoiman liikkuvuuden kaltaisten globaalien kysymysten pohtimiseen ei enää riitä mustavalkoinen lähestymistapa. Värit tulivat televisioonkin jo 50 vuotta sitten, tammikuussa 1969 Kekkosen uudenvuodenpuheen saattelemana – mikä ei sinällään liity käsiteltävään asiaan, mutta saattaa olla muitakin insinöörejä kiinnostava yksityiskohta.

Saatavuusharkinnalla tarkoitetaan sitä, että ennen työperäisen oleskeluluvan myöntämistä viranomaiset tutkivat, onko työpaikkaan saatavilla työvoimaa Suomesta tai EU- ja ETA-alueilta. Vasta mikäli työvoimaa ei ole tarjolla, työlupa myönnetään. Työllistävä vaikutus, joskin viranomaisille.

Tarkoitus saatavuusharkinnalla on eittämättä hyvä, työllistetään vapaana olevat työttömät läheltä ensin. Pelkona saatavuusharkinnan poistamisessa on myös palkkakilpailu; lisääntyykö työvoiman tarjonta niin paljon, että palkat laskevat. Suomessa alojen työntekijöiden palkat määritellään pitkälti työehtosopimuksilla, minkä pitäisi hälventää tuota pelkoa.

Pitkällä tähtäimellä taas lienee mahdoton ajatus, että kansakuntana menestymme, jos oma koulutusjärjestelmämme on heikompi kuin EU- ja ETA-maiden ulkopuolella eikä pysty tuottamaan kilpailukyistä työvoimaa. Kilpailukyvyssä kun ei ole kyse pelkästä hinnasta, vaan siitä, mitä jollain hinnalla saa. Keskusteluissa liian usein sivuutetaan tuottavuuspuoli ja puhutaan pelkästään hinnasta.

Insinöörien ammatteja saatavuusharkinta ei juurikaan koske. Sen ulkopuolelle jäävät nykyisellään erityisasiantuntijat, ammattimaisesti tieteen, kulttuurin ja taiteen alalla toimivat ja yrityksen ylin- ja keskijohto. Vaatimuksena on vähintään 3 000 euron bruttopalkka, kun insinöörin mediaanikuukausiansio on meillä Insinööriliiton tuoreen palkkatilaston mukaan 4 000 euroa.

Kahdessa isossa kansainvälissä yrityksessä työskennelleenä olen vakuuttunut, että suomalainen insinööri on kansainvälisesti niin kilpailukykyinen, ettei meidän tarvitse pelätä ulkomaalaisia kollegoja. Tämän ajatuksen myötä olen alkanut lähestyä saatavuusharkintaan liittyvää problematiikkaa pikemminkin toisaalta-toisaalta-kysymyksenä, en niinkään mustavalkoisena joko tai -kysymyksenä.

Ruotsissa saatavuusharkinta poistettiin kokonaan vuonna 2008. Toimenpiteen tulokset eivät ole olleet toivottuja. Naapurissa työvoimaa tuli paljon aloille, joilla ei ollut työvoimapulaa. Ensivaiheen järkiratkaisu voisi olla saatavuusharkinnan prosessin nopeuttaminen ja keventäminen työvoimapulasta kärsiville yrityksille. Ääripäissä olevista vaihtoehdoista kun harvoin löytyy kestäviä ratkaisuja.