Ravintolan maistelumenun ruuat vaihtuvat pöydässä, ruokaa kehutaan lähes ylisanoin seurueen kesken ja minua ahdistaa. Emme pysty syömään kaikkea eteen kannettua, ruokaa on aivan yksinkertaisesti liikaa.
Tiedän, ettei sitä kukaan muukaan syö ja silmieni edessä näen bioroskiksen täyttyvän ravintolan keittiön perällä. Määrääni enempää en minäkään silti pysty syömään.
Jos sovinnaisuuden sääntöjä ei olisi, haluaisin pyytää heitä pakkamaan loput mukaan, kyllä ne kotona tulisi syötyä. Mutta eihän näin toimita tällaisissa paikoissa. Sieviksi paketeiksi pakattuja tähteitä näkee yleensä vain elokuvissa, vaikka ehdin jo ajatella, että foliojoutsen voisi olla hienokin asustelisä.
Ruokahävikistä puhuminen on arkipäiväistynyt, mikä on hienoa. Jotkut lounasravintolat ovat jopa varoittaneet laskuttavansa lautaselle jäävästä ruuasta. En tiedä, miten paljon sakkoja tästä tosiasiassa jaetaan, mutta ennaltaehkäisevä vaikutus on huomionarvoinen tekijä hieman vakavimpienkin rikosten kohdalla, joten varmasti tässäkin.
Silmäilin huolestuneena pöytään kannettua kakkua.
Ympäristötekojen kohdalla mittakaava on sellainen asia, joka usein nostaa päätään jossain vaiheessa keskustelua. Eli onko tässäkään asiassa yhden pienen ihminen näpertelyllä mitään merkitystä?
Väitän, että on, suurtakin. En usko, että ihmiskunta yhtenä aamuna herää toteamaan, että täysikäännös näyttää välttämättömältä ja hihat on käärittävä heti. Muutos vaatii aikaa ja aika upottaa myös asenteita ja toimintatapoja vähitellen arvoiksi. Arvojen paino on jo paljon merkittävämpi ja oikeasti isoja päätöksiä ohjaava.
Lisäksi pienet teot ovat suuressa määrässä isoja. Tietyt toimintatavat myös tulevat lähes huomaamatta osaksi omaa toimintaa.
Työkaverin jäädessä eläkkeelle silmäilin jo tilaisuuden alkaessa hieman huolestuneena pöytään kannettua kakkua. Syötävää näytti olevan paljon enkä oikein jaksanut nähdä kahvitauon makeannälän riittävän kaiken tuhoamiseen. Ja näin olikin: seuraavana päivänä kakkua ohjeistettiin painokkain sanakääntein ottamaan kotiin.
Ja tietysti otin. Koska roskiin se muuten menisi, eikä se käy, vaikka en itse sitä erityisemmin halunnut edes syödä. Ja onhan tämä ehkä sellainen paljon puhuttu ”työnantajan määräämä muu työtehtävä”.
Nimesin pahvirasian ahdistaman, muodottomaksi painuneen kasan velvoitekakuksi. Kantta kiinni painaessani ehdin vielä havaita avatut kuohujuomapullot, jotka viikonlopun jälkeen viimeistään tyhjentyisivät viemäriin. En sentään kaatanut niiden sisältöä tyhjään muovipulloon kotiin vietäväksi.
Vai kaadoinko?
Tiina Kauppila
Insinööriliiton juristi