Kannattaako ehdokas kulukuria vai elvyttävää talouspolitiikkaa? Tämä on kysymys, jonka eduskuntavaaliehdokkaat kuulevat vielä monta kertaa tämän kevään aikana. Nykyinen tilanne, jota leimaa heikko talouskasvu, kasvava julkisen sektorin velkaantuminen sekä heikkenevä työllisyystilanne, on jatkunut jo useita vuosia. Eikä välitöntä helpotusta ole valitettavasti vieläkään tiedossa. Viisaita näkemyksiä ja rohkeita päätöksiä kaivataan, jotta pääsemme takaisin toivottuun tilanteeseen. Talouspolitiikka on – taas kerran – keskeinen teema eduskuntavaaleissa.
Euroopan keskuspankki, joka määrittää korkotasoa ja valuuttakurssia Suomenkin osalta, on ottanut melko selkeän suunnan. Se julkisti tammikuussa merkittävän elvytyspaketin, jonka keskeisenä välineenä on valtionlainojen ostaminen markkinoilta. Tavoite on lisätä rahan määrää markkinoilla ja kiihdyttää näin inflaatiota. Keskuspankin pelkona on deflatorinen tila, jossa hinnat eivät nouse, vaan odotusarvona on hintojen lasku. Tämä yleensä viivyttää kulutuspäätöksiä, mikä tarkoittaa, että talouden rattaat pyörivät entistä hitaammin.
Vientiriippuvaisena maana Suomi kärsisi eurooppalaisesta deflaatiosta jopa keskimääräistä enemmän. Siksi liike on kannaltamme oikean suuntainen. Euron kurssi reagoi voimakkaasti EKP:n ilmoitukseen ja halpeni toistakymmentä prosenttia, mikä helpottaa eurokauppaa käyviä yrityksiä. Onko korjausliike kannaltamme riittävä, vaikuttaako tämä riittävästi taloutemme tasapainottamiseen ja kasvun aikaansaamiseen? Yleinen vastaus on, että ei taida riittää.
Puolueet valmistelevat vaaliohjelmiinsa leikkauslistoja. Äänestäjän tehtävänä on arvioida vaihtoehtoja omien preferenssiensä ja arvojensa mukaan. Erilaisten arvovalintojen tekeminen korostuu entisestään, koska julkisten palvelujen rahoitusvajetta emme voi korjata kerralla. Sen inhimillinen hinta on liian suuri.
Vajeen suuruudestakin on olemassa erilaisia näkemyksiä. Karkeasti sen voidaan sanoa olevan kolmesta seitsemään miljardiin euroon vuodessa. Rohkeimmat uskovat, että velan kasvu on taitettu tulevan hallituskauden loppuun mennessä, mutta se edellyttää paluuta noin kahden prosentin kasvu-uralle. Tälle vuodelle ennusteet ovat pääsääntöisesti alle yhden prosentin.
Näissä olosuhteissa lähestymme työllisyys- ja kasvusopimuksen kolmannen vuoden palkankorotusneuvottelua. Yleinen näkemys työmarkkinajärjestöissä on odottaa huhtikuun eduskuntavaalien tulosta sekä sen jälkeisiä hallitusohjelmaneuvotteluja, jotta esimerkiksi uuden hallituksen verolinja olisi selvillä.
Voi asian nähdä toisinkin. Eikö ole parempi sopia työmarkkinaratkaisu pohjalle, jolloin sitä ei sekoiteta poliittiseen päätöksentekoon? Jos näin tehdään, kuuluisat puurot ja vellit eivät mene sekaisin.
Ismo KokkoInsinööriliiton neuvottelujohtaja
