Jos lasten harrastuksiin käytetty aika näkyisi CV:ssä, moni vanhempi näyttäisi paljon ansioituneemmalta kuin uskoisikaan.
Projektinhallintaa. Logistiikkaa. Budjetointia. Muutosjohtamista. Kriisiviestintää. Motivointia. Työelämässä nämä ovat kysyttyä erityisosaamista. Lasten harrastusarjessa niitä kutsutaan tiistaiksi. Tai joskus maanantaiksi, keskiviikoksi, torstaiksi ja viikonlopuksi. Merkittävä osa näiden taitojen harjoittelusta tapahtuu paikassa, jota Linkedin ei tunne: jäähallin parkkipaikalla keskiviikkona kello 17.43.
Moni meistä vanhemmista johtaa iltaisin organisaatiota, jossa on useita toimipisteitä, tiukat aikataulut ja rajalliset resurssit. Työntekijöiden motivaatio vaihtelee täydestä innosta turhautumiseen, ettei niitä sukkia löydy mistään. Ulospäin kyse näyttää harrastuslogistiikalta. Todellisuudessa harrastusvanhemmat toteuttavat päivittäin projekteja, jotka eivät läpäisisi yhdenkään konsultin riskianalyysiä. Esimerkiksi kahden lapsen siirtämistä kolmeen eri harjoituspaikkaan yhdellä autolla, yhden työpäivän ja kahden Teams-palaverin jälkeen.
Työelämässä puhutaan paljon ketteryydestä. Harrastusvanhemmalle se tarkoittaa sitä, että harjoitusaika vaihtuu 20 minuutin varoitusajalla, pelipaikka siirtyy naapurikuntaan ja silti kaikki ovat paikalla ajoissa. Tai ainakin melkein kaikki.
Tässä projektissa tulokset näkyvät vuosien päästä.
Työelämässä puhutaan myös sitouttamisesta. Harrastusarjessa se tarkoittaa sitä, että herää lauantaina ennen auringonnousua ja ajaa 200 kilometriä nähdäkseen kahdeksan minuuttia peliaikaa. Sen jälkeen palaa kotiin pohtien, oliko päivän tärkein suoritus kuitenkin kahvitermarin muistaminen.
Moni yritys etsii tulevaisuuden osaajia. Harrastuksissa niitä kasvatetaan parhaillaan. Yksi harjoitus, yksi peli ja yksi epäonnistuminen kerrallaan. Ja siinä missä työelämässä investointien tuottoa odotetaan kvartaaliraporteissa, tässä projektissa tulokset näkyvät vuosien päästä. Rohkeutena. Itseluottamuksena. Ystävyyssuhteina. Kykynä tehdä töitä muiden kanssa. Todellisuudessa tässä kaikessa on kyse jostain paljon suuremmasta.
Harrastuksissa lapset oppivat asioita, joita työelämässä pidetään arvokkaina: yhteistyötä, sitkeyttä, vastuunottoa, epäonnistumisten käsittelyä ja tavoitteiden eteen työskentelemistä. Usein näitä taitoja tarkastellaan yksilön saavutuksina, vaikka taustalla on lähes aina joukko aikuisia, jotka mahdollistavat niiden syntymisen.
Vanhemman näkökulmasta harrastuksiin käytetty aika voi joskus tuntua tehottomalta. Tunteja kuluu paljon, eikä niistä jää käteen raporttia, palkankorotusta tai merkintää ansioluetteloon. Silti ne saattavat olla niitä tunteja, joilla on kaikkein pitkäkestoisin vaikutus. Lapsi ei välttämättä muista vuosien päästä sarjataulukkoa tai kilpailun sijoitusta. Mutta hän muistaa, kuka oli paikalla. Kuka tuli katsomaan. Kuka jaksoi lähteä vielä kerran.
Kaikkea ei tarvitse optimoida. Jotkin elämän tärkeimmistä asioista syntyvät juuri niistä tunneista, jotka näyttävät kalenterissa tehottomilta, mutta ovat ihmiselle korvaamattomia. Ja jos harrastusvanhemmuudesta joskus myönnettäisiin ammattinimikkeitä, epäilen monen ansioluetteloon ilmestyvän
“Senior Specialist, Advanced Sports Logistics & Emergency Water Bottle Recovery”
tai suomeksi
“haastavien aikataulujen hallinnan, äkillisten varustekriisien ja muuttuvassa toimintaympäristössä kadonneiden juomapullojen etsinnän erikoisasiantuntija”.
Satu-Maarit Urtti
Insinööriliiton erityisasiantuntija