Onhan se aina tiedetty, että saksalaiset ovat loppujen lopuksi aika pikkumaista porukkaa. Edessäpäin kyllä ollaan niin ystävällistä ja reilua, mutta kun selkänsä kääntää, heti tulee keppiä pohkeeseen.
Niin, ja huumorintajuttomiakin ovat. Otetaan nyt esimerkiksi tämä Angela Merkelin tapaus. Saksalaiset ovat vetäneet herneen nenään ja oikein kansakuntana närkästyneet, kun esiin on noussut epäily, että Yhdysvaltain turvallisuusvirasto NSA on urkkinut liittokanslerin matkapuhelinviestintää.
* * *
NSA:n toimille on kuulemma luonnollinen, inhimillinen ja suorastaan ajankohtainen selitys. Nimittäin syrjäytyminen.
Kaikki Euroopan poliittiset päättäjät ovat jo vuosia nähneet ja tienneet Merkelin olevan sinut kännykkänsä kanssa. Sanomalehdet ja televisioruudut ovat olleet tulvillaan kuvia, jossa Saksan vahva nainen puhuu kännykkäänsä tai muuten räplää sitä tekstiviestejä lähetellen.
Tämä on pantu merkille myös rapakon toisella puolen. Yhdysvaltain presidentti Barack Obamaa on alkanut kiinnostaa, kenen kanssa Merkel puhuu ja tekstailee, kun hän itse ei oikein ole kuulunut jakeluun.
Kateelliseksi ja uteliaaksihan sellaisesta tulee, joten mikset sä soita? Siis Barackille, Angela?
* * *
Työmaalla on seurattu kahvitunnilla radiosta herkeämättä käynnissä olevia työmarkkinaneuvotteluja. Tai he ovat seuranneet, joita asia kiinnostaa ja jotka suomea ymmärtävät. Tarkemmin ajatellen ei niiden uutisten kuuntelijoita sittenkään monta ole ollut.
Uutisten mukaan neuvottelutuloksia on alkanut tippua kiihtyvällä tahdilla, mitä lähemmäs neuvotteluille asetettu takaraja on tullut. Alkaahan siellä jo olla koko joukko palkansaajia bingoemännästä paperimieheen.
Sievänen pani merkille, että metsäteollisuuskin otti loppujen lopuksi lusikan kauniiseen käteen ja liittyi talouden kasvun ja suomalaisen kilpailukyvyn pelastavaan rintamaan. Nähtäväksi jää, joutuuko maan hallitus vielä palkitsemaan metsäpatruunoita heidän osoittamastaan uhrimielestä.
* * *
Jääkiekossa sitä jaksetaan jauhaa kaukaloväkivallasta, joka tuntuu pesiytyneen ennen kaikkea pääkaupunkiseudun joukkueisiin. Viimeinen tapaus sattui helsinkiläisjoukkueiden keskinäisessä ottelussa, jossa joku kulmikkaasti luisteleva vaatekaapin näköinen kanadalainen karpaasi tempaisi vasemmalla suoralla suutaan alati soittavaa vastustajaa tylysti turpaan.
Puhetta on taas piisannut, tuomiota jaettu ja rikosilmoituksia tehty, mutta tällä kertaa asia ei sentään ole edennyt eduskunnan kyselytunnille tai valiokuntiin. Ja tietenkin itse itsensä asiantuntijakorokkeelle nostaneet jääkiekkotoimittajat ovat kirjoittaneet ja televisiossa höpöttäneet lajin koodistosta, vastustajan kunnioituksesta ja muusta joutavanpäiväisestä.
Toista se oli Partisen Lallin aikaan. Armoa ei annettu eikä paljon pyydettykään, kaukalossa ei kaatuiltu omia aikojaan, pellet pysyivät katsomossa, peli oli rehtiä ja reilua.
Ihan tässä liikuttuu, iso mies!
