Välillä on poikkeuksellisten tekojen tai tässä tapauksessa tekstin paikka. Yleensä kirjoitan tällä palstalla tiukkoja tai vähemmän tiukkoja työtekstejä. Nyt keski-ikäinen mies pysähtyy kuitenkin saavutuksen äärelle – ja katsoo peiliin.
Kevättalvella 2018 menin lääkäriin. Oli flunssa. Korviinkin sattui. Piti kuitenkin päästä lentämään työreissulle eli troppeja piti saada. Lääkettä sainkin, mutta sen lisäksi pitkän katseen.
Katsetta seurasi kysymys, milloin minulta on viimeksi mitattu sokeriarvoja. Kerroin, ettei siitä nyt kovin montaa vuotta ole ja sain passituksen testeihin pikaisesti.
Ja kansantautihan sieltä terveisinä tuli, aikuisiän diabetes, tuttavallisemmin sokeritauti. Jatkuvaa lääkitystä tarjottiin, mutta päädyimme siihen, että kokeilen elämäntapojen remppausta, josko saisin arvoja kuntoon. Syömisiin järkeä ja vähän liikettä töppösiin.
Hikeä tippui tunturin juureen useampi litra.
Siitä se lähti. Kuuri tepsi ja sokeriarvot normalisoituivat. Painokin tippui. Liikunta alkoi maistua koko ajan enemmän, kävely vaihtui hölkäksi. Ensin muutaman kerran, sitten useamman kerran viikossa.
Olemuskin taisi hieman reipastua, tuli myönteisiä kommentteja. Sitten tuli vastaan luottamusmiesseminaari. Tuttu luotto Oulusta innostui elämäntaparemontistani ja houkutteli, että nyt sitten kuningasmatkalle, juostaan yhdessä maraton. Hullu otti ideasta kopin illan pimetessä.
Näin päädyin Leville reilu viikko sitten syyskuisena lauantaina. Edessä siinsi 42,2 kilometriä maantietä. Maraton. Miehelle, joka puolitoistavuotta aiemmin ei ottanut juoksuaskelia kilometrin vertaa ja piti punnita raskaiden ajoneuvojen puntarilla.
Oli mies pienentynytkin, 40 prosenttia hävinnyt painosta siitä, kun lääkäri diagnoosinsa antoi. Oli tullut hölkättyäkin, ei kuitenkaan koskaan moista matkaa. Ennen lähtöä totesin, että vieläköhän tässä olisi mahdollisuus aktiiviseen katumiseen.
Mutta matkaan, alku meni mukavasti puolimaratoonareiden ollessa samalla reitillä. Puolen välin jälkeen puolikkaan juoksijat jäivät matkasta pois, mutta äänikirja korvanapeissa rytmitti menemistä. Etukäteen olin lukenut, että jossain vaiheessa tulee vastaan seinä, jonka yli pitää päästä, että tulee maaliin.
Jalka alkoi toki painaa ja hikeä tippui tunturin juureen useampi litra. Sen kummempaa seinää ei kuitenkaan tullut vastaan, mutta maali tuli. Vajaat viisi tuntia lähdöstä oli keski-ikäinen työmarkkinamies maalissa.
Minä tein sen! Läski lähti lenkille, nollasta oman lenkkinsä sankariksi puolessatoista vuodessa. Harvoin olen sellaista onnistumisen tunnetta kokenut.
Se on todistettu: joskus tahto vie läpi kovemmankin kiven.
Petteri Oksa
Insinööriliiton edunvalvontajohtaja
