Yhdessä olemme enemmän

Käyn toisinaan katsomassa jääkiekkoa. Hallissa olen pannut merkille eron kannustajien käyttäytymisessä sen mukaan, minkä ikäisiä he ovat. Nuoremmat fanit kannustavat omaa joukkuettaan pääsääntöisesti läpi ottelun, kun kokeneemmat ryhtyvät heikkona hetkenä herkästi moittimaan omiaan tai etsimään tekosyitä huonolle pelille vaikka erotuomareista. Mitenhän olisi nuorten mestaruuden käynyt, jos joukkue olisi kotikatsomon tavoin protestoinut tuomarilinjaa ja jättänyt pelaamisen sikseen?

Vähän samaa olen havainnut työelämässä ja yhdistystoiminnassa. Nuoren ja tuoreen työvoiman ja kokeneempien kavereiden välillä on sukupolvien välinen kuilu, heidän suhtautumisessaan ja toimintatavoissaan on eroja. Nuoret pitäytyvät omassa porukassaan ja vähän pidempään remmissä olleet mielellään muistelevat, kuinka hyvin asiat hoituivat ennen. Tuoreilla ammattikunnan jäsenillä on omat kuvionsa ja konkarit pitävät omaa salaseuraansa.

Yhteyttä voidaan yrittää luoda, mutta se on hankalaa. Vika löytyy useimmiten toisesta osapuolesta. Vanhempien mielestä nuoret ei vaan ymmärrä, nuoremmat toteavat, että heitä ei moinen salaseura kiinnosta. Mahdollisuus hyvän ja tuloksellisen toiminnan käynnistymiseen kaatuu yhteisen kielen puutteeseen.

Uskon, että ilman tätä kuilua meillä kaikilla olisi työpaikalla mukavampaa. Kenties samalla osaisimme arvostaa toisiamme hieman enemmän. Todennäköisesti yhdessä on kuitenkin aina parempi olla kuin erikseen.

Miten voisimme tätä kuilua kuroa umpeen? Jos perinteistä saunailtaa on yritetty ja se ei ole toiminut, kokeiltaisiinko seuraavaksi lounastilaisuutta työpaikan ruokalassa, tai vaikka yhteistä aamupalaa?

Mitä jos konkreettisten toimintatapojen lisäksi miettisimme hetken myös omaa asennettamme? Jo muutamilla ”teeseillä” pääsisimme paljon eteenpäin. Lähtökohdan pitää olla, että kumpikaan ryhmä ei ole väärässä; vanhakin on joskus ollut nuori, tuoreet voimat tulevat omalta osaltaan huomaan ajan kulumisen. Sallitaan näennäinen erilaisuus, ollaan yhdessä positiivisia.

Tärkeintä on pitää oma toiminta avoimena, välttää pienenkin salamyhkäisyyden tunteen syntyminen. Mietitään mahdollisuuksia muuttaa itsemme, jos toinen osapuoli ei ole meistä kiinnostunut. Otetaan rohkeasti ensimmäinen askel; jos ne eivät tule meidän tilaisuuteen, mennään me naapuriin.

Tässäkin asiassa oma apu on paras apu; tartutaan itse toimeen eikä ruinata muilta apua. Tarkistetaan varmuuden vuoksi myös omia toimintatapojamme. Varmaa on, että yksikin uusi konsti on parempi kuin pussillinen vanhoja ja toimimattomia.

Helppoahan tämä ei ole, mutta aina kannattaa yrittää. Jos jokainen ottaa muutaman askeleen lähemmäs toista, puolimatkan kohtaaminen tulee vastaan nopeammin kuin luulemmekaan.