Tällä viikolla julkaistut PISA-tutkimusten tulokset eivät ole sen mairittelevampia kuin muutamalla edelliselläkään kerralla. ”Ikävää, joskaan ei yllättävää” kuuluu monen oppimiseen perehtyneen suusta.
Syitäkin tulosten heikentymiselle on löytynyt runsaasti. Syiksi on nimetty ainakin älylaitteet, nykyaikaiset opetusmetodit, digitaalisuus, inkluusio, opettajia kuuntelematta tehdyt uudistukset, resurssipula, ryhmäkoot, perheet, oppilaiden vähäinen kiinnostus tai harrastuneisuus, oppilaiden pitkäjänteisyyden puute ja yhteiskunnallinen ilmapiiri.
Tästä melkoisesta litaniasta moni mainitsee oman suosikkisyynsä, mutta harvoin on eri mieltä suurimmasta osasta muistakaan. Syitä siis riittää, mikä on osasyy siihen, miksi ongelmaan on niin viheliäistä puuttua. Kaikkea ei voida muuttaa kerralla ilman, että myllerrys olisi niin suuri, että lopputulos olisi vain entistä huonompi. Joten mitä pitää muuttaa, jos jotain pitää valita?
Jotkut tarjoavat vaihtoehdoksi koulunkäynnin palauttamista aiempaan aikaan metodeiltaan ja välineiltään. Haasteeksi nousee se, että halusimme tai emme, muu yhteiskunta ja maailma jatkaa yhä päinvastaiseen suuntaan, eteenpäin.
Vanhat, hyvät opetusmetoditkaan eivät olleet olemassa tyhjiössä, vaan sopivat siihen aikaan ja tilanteeseen. On siis melko epätodennäköistä, että tämä ratkaisu korjaisi riittävän monet ongelmista aiheuttamatta vastaavaa litaniaa uusia haasteita.
Meidän tulee ruokkia oppimisen iloa.
Osa syyttää kurin vähyyttä, inkluusiota tai muita koulujen yksittäisiä eniten keskusteltuja uudistuksia. Näissä haaste on muun muassa tulkinnanvaraisuus. Kuria saa tiettyyn pisteeseen asti pitää ja kännyköiden käyttöä rajoittaa jo nyt, tietyin säännöin. Opettajille ei välttämättä tarjota riittävästi johdonmukaisuutta ohjeissa tai ohjeistusta asiassa, jotta he pystyisivät tätä tekemään.
Inkluusio on ajatuksena hyvä ja syrjäytymistä ehkäisevä, mutta sen toteutusta on osin tulkintasyistä tehty välillä myös haitallisesti. Hyvästä ajatuksesta ei kuitenkaan tule luopua vain siksi, että joku on toteuttanut sen väärin.
Myöskään digitaalisuuden poisto ei yksin tee autuaaksi. Elämä on nykyisin digitaalista muuallakin kuin kouluissa, joten koulu ei voi eristäytyä muusta oppijan elämästä vieraannuttamatta häntä. Sitä paitsi digitaalisuudessa ei sinänsä näytä olevan mitään vikaa, vaan sen toteutuksessa, kun ei ole resursseja tehdä sellaista digimateriaalia, joka oikeasti toimii.
Mitä sitten pitää tehdä? Oikea vastaus lienee jossain välimaastossa. Kaikkia huonojen tulosten mahdollisia tekijöitä pitää vähitellen hivuttaa oikeaan suuntaan, jotta nähdään, mitkä muutokset näyttävät toimivan ja mitkä eivät. Tämä ei kuitenkaan onnistu vain muutamalla poliittisella tai virkamiespäätöksellä, vaan se vaatii aitoa yhteiskunnallisen ilmapiirin muutosta.
Meidän kaikkien, yksilöinä, huoltajina, päättäjinä, ystävinä tai oppijoina, täytyy osallistua tähän muutokseen. Meidän tulee ruokkia oppimisen iloa, terveellisiä elämäntapoja, yrittää ylläpitää omaa ja muiden kykyä pitkäjänteiseen tekemiseen sekä kannustaa kehittymään.
Oppimista ja osaamista sekä niiden mahdollistajia täytyy aidosti arvostaa. Yksittäisiä oppiaineita, kuten matematiikkaa, ei tule lytätä vain, koska se on ollut haastavaa.
Myös resursseja täytyy lisätä vastaamaan oikeaa tarvetta. Muuten muutaman vuoden ja vuosikymmenenkin päästä seuraavien PISA-tulosten julkaisujen aikaan pääsemme taas toteamaan yhdessä viime kertojen tapaan ”ikävää, joskaan ei yllättävää”.
Miihkali Härkönen
Insinööriliiton erityisasiantuntija
