”Suomessa on pohjoismaiden korkein velka ja alhaisin työllisyysaste! Yhtälö on kestämätön, kun haluamme pitää kiinni pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta ja laadukkaista koulutus- ja terveyspalveluista.”, kirjoittaa työministeri Arto Satonen Facebookissaan 20.8.2023.
Kirjoituksesta voi vetää johtopäätöksen, että on olemassa matemaattinen yhtälö, jossa työllisyysaste määrittää hyvinvointiyhteiskunnan kohtalon. Yhtäläisyysmerkkejä ei kuitenkaan pidä vetää kansalaisten työn tekemisen määrän ja hyvinvointiyhteiskunnan väliin – ei vaikka mieli tekisi ja vaikka yleisö tarinan uskoisi.
On maita, joissa työviikot ovat kuusipäiväisiä, päivät pitkiä ja jopa lapset tekevät yrityksille töitä. Nämä maat eivät ole hyvinvointivaltioita. Kellolla mitattu työn tekemisen määrä ei tuo onnea, vaikka luterilaisesti niin ajateltaisiinkin.
Raaka ojan lapiolla kaivaminen kymmenen raavaan miehen toimesta ei tuo menestystä, jos naapuri kilpailee urakasta kaivinkoneella. Pitääkö siinä tapauksessa pidentää kaivajien työpäiviä ja valittaa liian korkeista palkkakustannuksista? Tällä hetkellä Suomessa kuullaan juuri tällaista valitusta elinkeinoelämän ja yrittäjien etujärjestöiltä, joiden jäsenet ovat laiminlyöneet investoinnit ja toiminnan jatkuvan parantamisen.
Kaikille työttöminä oleville olisi toki suotava mahdollisuudet tehdä työtä. Ei kostoksi, vaan koska työ tuo mukanaan usein yhteisön, rytmin ja osallisuuden tunteen. Se vaatisi aluksi leikkausten sijaan investointeja te-palveluihin ja työllistämistukiin.
Suomea eivät pelasta itsensä työllistäjät vaan kasvuyritykset.
Työllisyysastetta tärkeämpää on työn tuottavuuden kasvattaminen, missä Suomi on jäänyt kilpailijamaista jälkeen vuodesta 2008. Työ- ja elinkeinoministeriö itse julkaisi raportin helmikuussa 2020, jonka otsikko kuuluu ”Suomen kansantalouden suurin ongelma on kilpailijamaita alempi työn tuottavuus”.
Yrityksemme ovat keskittyneet liikaa tulonjakamiseen toiminnan jatkuvan kehittämisen sijaan. Ja nyt on vaara, että näiden yritysten näkemysten pohjalta ”kehitetään” suomalaisia työmarkkinoita.
Eittämättä tärkeää työllisyysastetta pyritään nostamaan ainakin seuraavilla keinoilla: Helpotetaan potkujen antamista, poistetaan osa-aikatyötä tekevän suojaosa, heikennetään ansioturvaa mm. lapsikorotukset poistamalla, heikennetään perhevapaakorvausta ja rajoitetaan lakko-oikeutta.
Valtioneuvoston näkemykset aiheesta ovat samat kuin yritysten etujärjestöillä: Yritykset työllistävät ja yrittäjät tietävät, miten järjestelmää tulee kehittää. Argumentti ”yritykset luovat työpaikat” on kuitenkin menneeltä vuosituhannelta. Kyllä työntekijät aina luovat menestyvän yrityksen.
Omistajat, jotka kuvittelevat itse tuottavansa yrityksen suurimman arvon ja joille työntekijät ovat vain työntekijöitä, eivät pärjää nykymaailmassa. Eikä heidän tahtonsa mukaan tulisi muuttaa lainsäädäntöä.
Suomen kansantalouden ja hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden suurimmat haasteet ovat heikon tuottavuuskehityksen lisäksi vähäinen syntyvyys, työvoiman saatavuus ja täysin huomiotta jäänyt kasvuyritysten vähäinen määrä. Suomea eivät pelasta itsensä työllistäjät vaan kasvuyritykset, vaikka itsensä työllistäjät ovatkin tärkeitä, ihan jokainen.
Kasvuyritys, työn tuottavuus ja työllisyysaste liittyvät kiinteästi yhteen. Kun yritys onnistuu parantamaan työn tuottavuutta, sen yksinkertaistettuna tulee joko kasvaa (tuottaa enemmän) tai irtisanoa ylimääräistä väkeä. Toisin päin ajateltuna työntekijä ei luontaisesti halua kehittää työtään, mikäli se johtaa irtisanomiseen. Näin ollen työn tuottavuutta yksityisellä sektorilla voi jatkuvasti parantaa lähinnä vain kasvuyrityksissä. Se ei ole kovin monimutkaista matematiikkaa.
Kalle Kiili
Insinööriliiton kenttä- ja kehityspäällikkö
