Kello on 20.15 toukokuun viimeisenä päivänä. Paikka on latvialaisen suurkaupungin Kaunasin keskusta, lämpömittarin viisari näyttää yhtätoista lämpöastetta.
Sade pyyhkii kadun pintaa. Ainoa valonlähde moottoripyörän navigaattorin näytön lisäksi on autojen ajovalojen heijastus märästä asfaltista. Etsimme majapaikkaa, mutta osoite on väärä.
Onneksi on kunnon ajovarusteet, pitävät ainakin sadeveden vaatteiden ulkopuolella. Itse en kuitenkaan ole GoreTex-kansaa. Nahkavarusteet kannattaa rasvata huolellisesti hyvissä ajoin ennen matkaa.
Kohmeisin sormin on aloitettava navigointi uudelleen. Mielessä käy, että Pekka Ruuskan Rafaelin enkelissä samanlaisilla sormilla lapset hinasivat lippuja salkoihin, mutta ajatus katoaa päästä yhtä nopeasti kuin se sinne ilmestyikin.
Pari puhelua majapaikkaan ja meillä uusi osoite navigaattoriin syötettäväksi. Puhuva kartta alkaa monotonisella äänellään opastamaan meitä oikeaan osoitteeseen.
Olemme yli peninkulman väärässä paikassa. No, ei aina voi voittaa. Voiton hetki koittaa perillä. Pyörät parkkiin, kuuma suihku ja mukavammat vaatteet päälle. Nälkä pukkaa pitkän päivän jälkeen päälle.
Tuore sopimus on kuin kuuma suihku liettualaisessa minihotellissa.
Kaunasin laitakaupungin Ringaudain kylämaisen lähiön ainoa ravintola sulkeutuu jo klo 22. Minihotellimme ystävällinen omistaja tarjoutuu kuljettamaan meidät ravintolaan ja hakemaan sen sulkeuduttua takaisin majapaikkaan.
Viisi euroa vajaan kahden kilometrin matkasta ei siinä hetkessä tunnu paljolta. Oli kuin aurinko olisi paistanu pilvettömältä taivaalta.
Mutta mitä minä siellä liettualaisella bussipysäkillä teenkään? Mikä moottoripyöräilyssä minua niin paljon viehättää, että lähden yksin ja yhdessä matkaan lähes aina, kun on mahdollisuus?
Sen teen, satoi tai paistoi. Olenko masokisti vai hullu, vai molempia?
Vastaus on harrastamisen ihanuus. Yhteisöllisyys kavereiden kanssa ajaessa, mahdollisuus olla yksin niin halutessa. Lähdön ja päämäärän väliin mahtuu monta välietappia; jokainen niistä on pieni saavutus.
Nykyaikaisilla pyörillä, varusteilla ja vehkeillä se ei ole ehkä yhtä haastavaa kuin joskus ennen, mutta on siinä edelleen omat kommerverkkinsä. Ja aina voi ottaa käyttöön vanhanaikaisen paperikartan, jos navigaattorin äänimaailma alkaa tympiä.
Ammatillisessa edunvalvonnassa on paljon samaa, olet sitten yrityksen luottamushenkilö tai liiton asiantuntija. Ennen neuvotteluja, olivat ne valtakunnallisia tai paikallisia, kartalle asetetaan päämäärä, jota lähdetään tavoittelemaan.
Suoraan päästään perille ani harvoin. Välillä on pysähdyttävä tienreunaan tarkentamaan osoitetta. Joskus maalin saavuttamiseen tarvitaan ulkopuolista navigaatioapuakin. Aina ei matkanteko ole ollut helppoa, mutta perille on päästy.
Tuore työehtosopimus tai paikallinen sopimus on kuin kuuma suihku liettualaisessa minihotellissa ja sen päälle syöty sianniskapihvi paistinperunoiden kera. Yhdessä taitettu matka, yhteinen tulos.
Joten eiköhän jatketa matkaa, kuten me Liettuassa. Jokaisen harmaan pilven jälkeen paistaa aurinko.
Hannu Takala
Insinööriliiton työehtoasiantuntija
