Aamulehti uutisoi viime viikolla päivähoidon tuntiperusteisten maksujen uudistuksesta. Eli sitä saa mitä tilaa. Perinteisesti päivähoidosta on maksettu kahdella perusteella, joko kokopäiväisesti tai osapäiväisesti. Tilaajan, tässä tapauksessa vanhempien, on ennakolta ilmoitettava arvio esimerkiksi neljän kuukauden hoitotarpeesta.
Toteutumaa seurataan sähköisellä järjestelmällä. Ei ruutuviholla. Toteutuman perusteella voidaan soveltaa kuutta eri maksuporrasta. Ihan vielä ei olla siinä, että maksettaisiin kuten sähköstä, tarkasti kulutuksen mukaan. Ehkä jonain päivänä.
Järjestelmän toimittaja on lempääläläinen it-alan yritys. Sen väittämän mukaan Suomessa hukataan vuodessa 100 000 tuntia varhaiskasvatuksen työaikaa manuaaliseen hoitoaikojen kirjaamiseen. Kaikki se on tosiaankin pois ajasta, jonka voisi käyttää kasvatustyöhön. Hyötyjä voi näin arvioida.
Järjestelmään sitoutunut vanhempi, isä tai äiti, vilauttaa hoitajan puhelimelle jo moneltakin työpaikalta tuttua ”lutikkaa” ja puhelin kirjaa lapsen sisään tulleeksi. Hoitopäivä voi alkaa. Lähtiessä tehdään sama homma, ja jälkeläinen on hoidosta ulkona. Ei ole vaikea toimenpide.
Mikäs sitten on vaikeaa työaikojen seurannassa? Teknologiateollisuudessakin tulee törmättyä yrityksiin, joiden mielestä on hankalaa ja hirvittävän kallista ottaa käyttöön jokin järjestelmä, jolla tehtäisiin työaikaleimauksia. Osa yrityksistä on jopa kansainvälisesti menestyviä ja osaavia teknologia- ja it-alan yrityksiä. Osaamista siis tuskin puuttuu.
Näissäkin yrityksissä eduistaan huolehtivat henkilöt kirjaavat taatusti tuntejaan ylös. Kuka exceliin, kuka kalenteriin? Taitaapa niitä ruutuvihkokirjureitakin jossain vielä olla. Voi hyvinkin kysyä, hukataanko tässäkin vuodessa 100 000 tuntia työaikaa? Ei taida edes riittää. Sitä sitten pitää oikein porukalla lisätä 24 tuntia vuoteen.
Työajan seuraaminen ja kirjaaminen eivät ole mikään uusi juttu. On olemassa sanonta, että päivä on pulkassa. Idiomin selitys ei tosiaan tarkoita, että työpäivän tulokset on nakattu Sarviksen muovipulkkaan (valmistus vuosina 1965 – 1974) ja vedetty kotiin.
Totuus tulee kauempaa, jo taksvärkkiajalta. Kun torppari oli saanut taksvärkkipäivän tehtyä, meni hän aitalle, jossa oli sovittu pulkkaa säilytettävän. Pulkka oli puukeppi, johon torppari sitten veisti loven kuvaamaan kutakin tehtyä päivää. Näin saatiin kirjattua tehty työ.
Nyt vaan digipulkkaa odotellessa sienimetsälle.
Hannu Takala
Insinööriliiton asiamies
