Lapsuudestani tutun virren sanojen mukaan onni täällä vaihtelee. Viime viikolla sain tuta, että väite pitää paikkaansa: onnella tai ihmisen vakaumuksen mukaan varjeluksella on maailmassa paikkansa.
Ajelimme työkaverini Hannun kanssa torstai-iltana töistä Hämeenlinnan väylää kohti pohjoista. Hanski ajoi, minä aloin Nurmijärven jälkeen vähitellen pelätä paikalla, jolla kyseistä tunnetta kuuluu tuntea. Ajokeli oli huono ja huononi kaiken aikaa taivaalta tulevan märän lumen takia.
Riihimäen jälkeen meidät ohitti sallittua nopeutta ajaen uudehko Audi. Ohitti myös seuraavan auton. Ja kas, pian näimme parin sadan metrin päässä edessämme, miten auto lähti kuskin käsistä.
Audin jarruvalot vilkahtivat, kun auto liiraili ja alkoi syöksyä kohti oikeaa tienreunaa. Ja tietenkin juuri alkavan kaiteen kohdalta.
Auto lähti itsekseen liikkeelle.
– Osuuko, Hanski ehti huikata minulle.
Ei osunut. Auto sujahti metrin verran kaiteen oikealta puolelta ojaan ja sieltä edelleen kohti ojan vastapäistä, kohtuullisen jyrkkää rinnettä. Audi nousi vallan mainiosti muutaman metrin ylös rinnettä ja jatkoi matkaa eteenpäin melkoisen vinossa asennossa.
– Meneekö ympäri, kyseli Volvo-kuski vieressäni.
Ei mennyt. Kuski käänsi näennäisen hallitun näköisesti kalliin ajopelinsä takaisin ojanpohjalle ja jatkoi matkaansa vauhtia hiljentäen. Havaintojeni mukaan auton jarruvalot vilkahtivat punaiselle vasta nyt ensimmäisen kerran tieltä suistumisen jälkeen.
Hiljensimme vauhtia, Hanski laittoi hälytysvilkut päälle ja pysähdyimme kaiteen toiselle puolen Audin viereen. Autosta alkoi nousta kaljupäinen, noin nelikymppinen mies.
Naama loisti hymyssä suin kuin kuuluisa Naantalin aurinko. Ei olisi äkkipäätä uskonut herran olleen juuri melkoisessa pyörityksessä.
Sen verran kaveri oli kuitenkin tolaltaan, että auton vaihde unohtui laittaa vapaalle. Auto lähti itsekseen liikkeelle, mutta ajaja ehti onneksi hätiin. Olisihan se ollut kohtalon ivaa, jos auto olisi tuossa vaiheessa karannut kuskinsa käsistä.
– Siinä oli, kuulkaa, hytissä hetken aikaa paljon käsiä liikkeessä. Kävi melkoinen rapina, mies hönkäisi ensi töikseen naama hymyssä.
Kerroin hänelle kohdalleen osuneen melkoisen onnen. Kysyimme myös, osuiko auto matkan varrella mihinkään.
– En tiedä, kai se nyt johonkin osui. Oli siinä sen verran ääntä, hän sanoi.
Lyhyen ja summittaisen tarkastelun perusteella auto oli kuitenkin vahingoittumaton. Ihmettelimme kolmestaan moista tuuria.
– Muista jättää lottokuponki, siellä on iso potti jaossa. Käy sinulla sen verran hyvä tuuri, yllytin kaveria huonomaineisen monopoliyhtiön asiakkaaksi.
Hanski tutki jo seuraavaa liikkua.
– Kaide näyttää loppuvan melko pian. Taidat päästä ajamaan takaisin tielle, hän sanoi.
Audi-mies teki saman havainnon. Onneksi hän ymmärsi tutkia ajovaloissa aukeavaa maastoa hieman tarkemmin. Muutaman metrin päässä auton edessä oli iso irtokivi, johon auton olisi vielä voinut kolhia.
Mies heitti kiven rinteeseen, kiitteli meitä pysähtymisestä ja laittoi hienon autonsa käymään. Konepellin alla murahteli melkoinen määrä janoisia hevosia.
Kuski polkaisi auton liikkeelle. Ajattelin auton sittenkin sopivan paremmin etenemään moottoritiellä kuin maastossa.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö