Juoksu on minulle tärkeää, mutta aluksi tunnustan kirjallisen varkauden. Japanilainen kirjailija Haruki Murakami on kirjoittanut otsikon nimisen muistelmateoksen. Siinäkin kerrotaan juoksemisesta, ja kirja on varsin mainio.
Minä juoksen, olen siis juoksija. Jälkimmäisen ääneen sanominen tai julkikirjoittaminen tuntuu vähän, no, nololta. Miten minä, lihava keski-ikäinen mies, nimitän itseäni juoksijaksi.
Sellainenhan on hoikka vinttikoira, joka kirmaa pitkin ketoja gasellinkevyin askelin. Mutta toisaalta jokainen, joka juoksee, on juoksija. Juoksukilometrejä minulle kertyy muutamia kymmeniä viikossa.
Juoksu on minulle enemmän kuin liikuntaa. Sen kutsuminen elämäntavaksi tuntuu liioittelulta. Merkityksiä on kuitenkin enemmän kuin liikkuminen terveyden takia.
Lenkkipolku on työhuone, terapiaa, stressipallo ja terveydenhoito samassa paketissa. On se myös nojatuoli, sillä monta kirjaa on kulunut ja kuulunut korvissa kilometrien kertyessä.
Askeleet vievät eteenpäin niin huonona kuin hyvänä päivänä.
Esimerkiksi monet tekstini syntyvät lenkillä. Ajattelen ne juostessani. Tulostan tekstit näppäimistön kautta myöhemmin, kun pääsen koneen ääreen. Lauseet eivät välttämättä vielä juoksulenkillä ole valmiita, mutta ajatukset ovat.
Toisaalta monet murheet, johtuvat ne sitten työstä tai jostain muusta, katoavat, kun henkilökohtainen kovalevy formatoituu hien kastellessa teknisen lenkkipaidan.
Pidän datasta, jota juoksusta saan. On se sitten askeltiheyttä, sykettä, vauhtia tai tehoa, sen tarkastelu on vähän kuin harrastus itsessään. En tosin kovin määrätietoisesti suuntaa harjoittelua sen mukaan, mitä data sanoo. Vaikka välillä harjoittelenkin tavoitteellisesti kohti jotain juoksutapahtumaa, intuitio ja päivän tunne ratkaisevat, mitä teen.
Joskus juoksunsa voi valita. Voi valita, tyhjentyykö pää ajatuksista vai pyöritelläänkö niitä. Rauhallisella peruskuntolenkillä on helpompi ajatella kuin veren maistuessa suussa viimeisillä intervalleilla. Metsäpoluilla ajatus on seuraavassa askeleessa, asfaltilla mennään automaattivaihteella.
Mutta aina ei voi valita. Joskus jalka on raskas, vaikka syytä ei keksi. Juoksu yllättää juoksijansa.
Miksi? Se on kysymys, joka varsinkin juoksemieni maratonien viimeisillä kilometreillä tulee mieleen, ihan erikseen yrittämättä. Kun askel painaa ja keho ei vain pyydä vaan huutaa lopettamaan, niin siinä yksinkertainen ihminen miettii, miksi tekee moista itselleen. Muuta vastausta ei liene kuin se, että vuorelle kiivetään, koska vuori on siinä.
En juoksisi, jos en pitäisi siitä. Se on selvää. Yhtä selvää ei ole, miksi harrastustaan edes pitää yrittää määritellä tai vastata kysymykseen, miksi. Mutta juuri siksi asia pohdituttaa, koska juoksuun sisältyy enemmän kuin pelkkä harrastus, jos niin voi sanoa.
Juoksu vertautuu lopulta elämään. Askeleet vievät eteenpäin niin huonona kuin hyvänä päivänä, joita ei aina voi itse valita. Lopulta edessä on päivä, jona askelta ei voi enää ottaa.
On olemassa fraasi, jonka mukaan juoksija ei juokse elääkseen, vaan elää juostakseen. Se ei kuulosta oikealta, sillä se tuntuu liian syvältä ja intohimoiselta.
Ajatus, että vain yksi asia hallitsisi elämää, tuntuu vieraalta. Toisaalta me ihmiset olemme niiden metsästäjien jälkeläisiä, jotka ajoivat saaliin hengiltä juoksemalla – emme niiden, jotka tappoivat ne keihäin ja nuijin. Juoksu liikkeenä on meillä evoluutionäärisesti geeneissä.
Elämästä. Siitä minä puhun, kun puhun juoksemisesta.
Petteri Oksa
Insinööriliiton edunvalvontajohtaja
