Olipa kerran pieni tai vaikka sitten keskisuuri firma, joka muni säännöllisin ajoin kultamunia. Kultamunia firman sisuksissa valmisti nokkela insinöörijoukko, joka koki suurta ylpeyttä aina kun muna valmistui. Asiakkaat pitivät kovin munasista ja ostivat kaikki, mitä irti saivat.
Aikain saatossa insinöörijoukko kehitti toimintamallia sen minkä pystyi. Insinöörijoukko onnistukin tuottamaan vuosi vuodelta munia hieman nopeammin ja pienemmillä tuotantopanoksilla. Kehityskaari oli hieno ja firman omistaja tottui mukavaan pääoman tuottoon.
Kävipä niin, että kaukomailla alettiin kopioida näitä munia suurissa laitoksissa. Jälki ei ollut ihan samaa, mutta kyllä se munattomuudesta kärsineille sukupolville kelpasi. Samalla vanhat asiakkaat ryhtyivät halajamaan rubiinein ja smaragdein koristeltuja uudenlaisia munia. Jotkut halusivat muniinsa onton sisustan ja saranat, jotta niissä voisi säilyttää tavaroita.
Firman omistaja meni tästä uudesta tilanteesta hämilleen. Ensimmäisenä tekonaan hän totesi, että omasta pääoman tuotostani en luovu. Niinpä asiakkaiden toiveet smaragdimunista unohdettiin, koska moinen prameilu vaatisi investointeja tuotekehitykseen ja uusiin laitteisiin. Omistajan etu ohitti asiakkaan toiveet, siihen oli tyytyminen.
Asiakaskunnan kadotessa firmassa ryhdyttiin kilpailemaan kuluissa. Pienessä huippulaitoksessa yritettiin kilpailla hinnalla heikkolaatuisemmalle bulkille ja vielä kohtuullisen etäällä markkinoista. Pian oli tarve keventää organisaatiota ja kurkata firman sisälle, josko sieltä löytyisi ehtymätön varasto kultamunia myyntiin niille, jotka vielä nostalgian vuoksi sitä vanhentunutta huippulaatuista munaa kaipasivat.
No eihän vanhat munat enää käynyt kaupaksi, kun markkinoiden tarpeet olivat menneet ohi. Piti ryhtyä säästämään. Onneksi säästäminen oli helppoa. Talviaikana todettiin jäähdytyksen olevan turhaa, joten laitteet purettiin.
Kesällä tuli kuuma, joten ikkunat myytiin. Talven tullessa tulikin jo lunta tupaan, jolloin osa vanhasta ylpeästä porukasta laitettiin luomaan lumia pois lattioilta. Kokonaistuotanto supistui, johto syytti duunareita huonosta tuottavuudesta.
Taitaa olla niin, että strategista johtamista kannattaisi opetella Hanhiemon satuaarteesta, eikä rahoituksen oppikirjasta. Jospa sitä kautta menestyvän yritystoiminnan kausaalisuhteet avautuisivat paremmin.
Tommi GrönholmInsinööriliiton projektipäällikkö
