Farkut löytyvät taatusti 99 prosenttisesti kaikkien vaatekaapista. Ne lienevät suosituin vaate läpi Suomen. Kenties jossain Pudasjärvellä ja niillä haminoilla väki viihtyy Jahti Jakt -asussa paremmin. Tai sitten ei.
Farkuilla on pitkä historia. Voi sanoa, että niitä on käytetty jo kolmen vuosisadan aikana. Ensimmäisiä farkkujen kantamuotoisia housuja alettiin tehdä jo 1500-luvulla Genovassa merimiehille työhousuiksi.
Kaavat kehittyivät ja kankaat vaihtuivat. Ranskassa alettiin käyttää denim-kangasta, joka on jäänyt nykyfarkkujen valtamateriaaliksi. Farkkujen yleismaailmallinen nimitys Jeans saa alkuperänsä kankaan väriin viittaavasta nimestä ”Bleu de Gênes” – genovansininen.
Amerikan mantereelle farkut rantautuivat brittiläisten kauppiaiden mukana. Aluksi niitä myytiin työhousuiksi raskaisiin töihin, kuten rautateille ja kaivoksiin, joissa kulutus oli kovaa. Siksi Levi Straussin räätäli Jacob Davis kehitti repeileviin taskunsuihin niittivahvistukset. Nykyfarkuissakin on usein maininta riveted.
Syntyy kuva, että kaikissa yrityksissä tilanne on sama.
Farkut olivat niin suosittuja, että ne piti itselläkin löytyä aina vaatekaapista. Jo pikkupoikana saimme usein kesäloman alkaessa uudet Jamekset, kun äiti osti ne matkallamme sukuloimaan Pälkäneelle. Ja ne olivat aina Jamekset. Oli hieno hetki irrottaa varovasti pahvilappu, joka sekin taitettiin talteen, ja vetäistä jalkaan uudenkankeat ja jäykät Jamekset.
Silloisten denim-housujen jäykkyys oli samaa luokkaa kuin tv-sarja Raidin komisario Janssonin käytös. Asiayhteys juolahti mieleen, kun luin Raidin hahmon luoneen toimittaja-kirjailija Harri Nykäsen kuolemasta.
Jamekset olivat aikansa standardi. Kaikilla piti olla sellaiset, tai et ollut niin sanotusti in. Mutta aikansa kutakin, ulkomailta alkoi virrata muitakin merkkejä Suomeen. Mutta farkut kuitenkin pitivät pintansa nuorison ykkösasuna.
Rohkeuden puuskassani uskallan verrata tuota menneiden vuosikymmenten farkkumaniaa keväällä syntyneiden työehtosopimusten palkkaratkaisujen yleiseen linjaan. Oli helppo sopia, että paikallinen palkkaratkaisu on ensisijainen tavoite ja se tulee sopia ja sovittaa yrityksen omaan tilanteeseen. Jos se ei onnistu, niin sitten otetaan käyttöön toissijaiset mallit, niin sanotut perälaudat.
Perälaudasta on sovittu, että vuoden 2023 palkkaratkaisu toteutetaan 3,5 prosentin kustannusvaikutuksella ja kertakorvauksella. Tämä siis vain, jos paikallisesti ei muuta sovita. Mutta oudosti paikallisissa neuvotteluissa palkkaratkaisun suhteen on juututtu perälaudan tasoon.
Tästä syntyy kuva, että armaan isänmaamme kaikissa teknologiateollisuuden yrityksissä taloudellinen ja tuotannollinen tilanne on prikulleen sama. Kaikki vetävät jalkaan samoja, jäykkiä Jameksia. Se on ikään kuin pakon sanelema juttu.
Toki on työpaikkoja, joissa on löytynyt jaettavaa. Mutta ne yritykset ovat nuoruuteni poikia, jotka kulkivat valtavirtaa vastaa vakosamettihousuissa ja slipovereissaan niin kuin Juice Juankoskella.
Hannu Takala
Insinööriliiton työehtoasiantuntija
