Katselin viime perjantaina syrjäsilmällä presidentti Martti Ahtisaaren hautajaisia. Juhlallinen ja arvokas tilaisuus, Ahtisaaren näköinen, emeritus piispa Eero Huovisen ja presidentti Sauli Niinistön puheita myöten. Marraskuun apeanharmaassa säässä Narvan marssin tahtiin etenevä hautajaissaattue oli piste iin päälle.
Huovinen totesi siunauspuheessaan ykskantaan Ahtisaaren olleen hyvä ihminen. Näin varmasti oli. Suomen kymmenettä presidenttiä ei suotta palkittu Nobelin rahanpalkinnolla. Ahtisaari oli rauhanrakentaja vailla vertaa.
Emerituspiispan sanat mietityttivät vielä viikonloppunakin. Pohdin ihmisten hyvyyttä, mitä se on ja miksi se nousee niin vahvasti esiin ihmisen kuoleman hetkellä. Jos lähimmäisiä on vähänkään uskominen, vedettyämme viimeisen hengenvedon olemme kaikki hyviä ihmisiä. Ja mikä sen parempaa, ihmisiä on mukavampi muistaa hyvällä kuin pahalla.
Olen huomannut, että minulla edesmenneiden lähimmäisten muistamiseen liittyvät usein sellaiset hetket, joihin liittyy iloa ja naurua, aika usein jopa joku kommellus. Niiden alle on hyvä peittää läheisen ihmisen kuolemaan väistämättä liittyvää haikeutta, surua ja kaipausta. Tiedä häntä, oikein tai väärin, mutta itse tulkitsen johtuvan karjalaisista juuristani.
Riittää, että yrittää nähdä läheisissä mieluummin hyvää kuin huonoa.
Pohdinta jatkui. Mietin, miksi ihmisen pitää kuolla ennen kuin huomaamme ja tuomme esiin hänen ansionsa, merkityksensä ja hyvyytensä? Miksi ihmeessä emme voi kertoa sitä hänelle hänen eläessään, vaan muistella sitä tippa linssissä vasta vainajan muistotilaisuudessa?
Myönnän auliisti syyllistyneeni edellä mainittuun syntiin, mutta se lienee inhimillistä, kuuluvan ihmiselon ihanuuteen ja kurjuuteen. Elämä käy raskaaksi, jos sitä elää koko ajan kuin viimeistä päivää.
Aina jää jotain sanomatta, asioita selvittämättä, olivat ne hyviä tai huonoja. Ehkä se riittää, että yrittää parhaan kykynsä mukaan nähdä läheisissä ihmisissä mieluummin hyvää kuin huonoa.
Presidentti Niinistön mukaan Ahtisaarella oli tämä kadehdittava kyky. Kenties juuri tämä oli se, joka teki hänestä oivallisen rauhan rakentajan, hyvän ihmisen?
Kun ympärille katsoo ja seuraa esimerkiksi sosiaalisen median kanavissa käytävää keskustelua, ehkä meidän olisi syytä jopa laajentaa omaa hyvien ihmisten reviiriämme ja alkaa etsiä positiivista sanottavaa laajemmistakin ihmisjoukoista kuin vain vierellä olevista ihmisistä.
Välillä tuntuu, että pahansuopaisuudesta ja ilkeydestä on tullut hyve, kerskailun, kilpailun ja kehumisen aihe. Onhan se välillä värikästä seurattavaa, mutta onko se rakentavaa ja yhteiskuntaa hyödyttävää?
Yhteiskunnassa asioiden riitelyä ei kuitenkaan voi loputtomiin välttää, mutta siitä ei pidä tehdä henkilökohtaista. En usko, että kovasanaisesta vastakkainasettelusta ja henkilöihin menevästä nokittelusta syntyy pitkän päälle mitään hyvää, tai ainakaan kestävää.
Maailma tarvitsee aina sovittelijoita ja sopijoita enemmän kuin riidankylväjiä. Ahtisaaren kaltaiselle henkilölle olisi nyky-Suomessa käyttöä.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö
