Ihminen on joskus nopealiikkeinen. Istuin toukokuussa junaan Pasilassa tietämättä, että ennen junan saapumista Riihimäelle olen ostanut hevosen. Tai en minä mitään hevosta ostanut, vaan pienen siivun keväällä syntyneestä varsasta.
Ostopäätös syntyi todella nopeasti. Selasin junassa puhelimella tapani mukaan Facebookia. Kaverini FB-seinällä oli kuva hurmaavasta pikkuvarsasta ja kehotus lähteä mukaan kivaan ravikimppaan. Kun varsan nimi vielä oli lupaavasti Millionaire, kiinnostus heräsi saman tien.
Tutkin hetken aikaa ravurinalun sukutaulua. Ei valittamista, pikemminkin päinvastoin, emän sisko moninkertainen suurkilpailuvoittaja, jonka omistajiin kuului hyvä ystäväni. Kun vielä pikkuvarsan neljä sisarusta olivat jo näyttäneet kyntensä radoilla, ostopäätös alkoi olla sinettiä vaille valmis.
Aikaa oli kulunut varsan kuvan näkemisestä maksimissaan varttitunti. Jotta homma ei olisi mennyt hötkyilyn ja heräteostoksen puolelle, kilautin kaverille ja kysyin hänen mielipidettään. Vihreää valoa sieltäkin, joten ei muuta kättä päälle ja käsirahaa. Laitoin sähköpostia kimpan vetäjälle, maksoin osuusmaksun ja aloin ihmetellä, mitähän tuli tehtyä.
Jaettu ilo on parasta iloa.
Totta puhuakseni tiesin tasan tarkkaan, mitä tein. Tuleva miljonääri on kolmas kimppahevonen, jossa olen mukana. Kokemukset kimppaomistamisesta ovat olleet pelkästään positiivisia, mikä osaltaan mataloitti kynnystä tarttua tarjoukseen.
Isot, 30–50 hengen hevoskimpat ovat kaltaiselleni ravifriikille verraton tapa päästä kokemaan raviurheilun parasta antia, ravurin omistamiseen liittyvää tunteiden kirjoa, suhteellisen pienellä pääomalla, vähäisillä kuukausikuluilla ja pienellä vaivalla.
Totta kai toivon ja haaveilen varsan nimen olevan enne, mutta maallista mammonaa tärkeämpi ostopäätöksen motiivi olivat elämykset, joita toivon mukaan minulla ja muulla omistajaporukalla on vielä paljon edessään.
Aikaisemmat kaksi jo kilpailu-uransa päättänyttä ravuria opettivat minulle, että menestyksen hetkellä jaettu ilo on parasta iloa. Ne opettivat myös sen, että pettymyksiä kestää paremmin porukassa kuin yksin. Ja päätöksiä, olivat ne sitten helppoja tai vaikeita, on kivampi pohtia ja tehdä yhdessä kuin yksin, kun porukka on hyvä.
Edessä on pari piinaavan pitkää odotuksen vuotta ennen kuin Millin voi odottaa kolkuttelevan tosimielessä raviradan portteja. Onneksi omistajaporukan WhatsApp-ryhmään tippuu tasaiseen tahtiin kuvia ja videoita tarhassa ja laitumella telmivästä ravurinalusta, jonka jalkojen liikkeistä muka harjaantuneen harrastajan silmä kykenee poimimaan elkeitä yhdestä jos toisestakin menestysravurista.
Aika näyttää, ovatko ne haaveita vain, vai kykeneekö Milli tekemään niistä totta.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö
