Syksyllä 1957 Muhokselta kotoisin oleva Paavo Sääski opiskeli Helsingin teknillisessä opistossa. Rahaa oli niukasti, joten lainaa piti anoa. Muhoksen sosiaalilautakunta ei sitä kuitenkaan myöntänyt. Sitten tuli outo kirje, jossa Kuopion sosiaalilautakunta ilmoitti myönteisestä lainapäätöksestä.
Kävi ilmi, ettei kirje ollut tarkoitettu Paavolle, vaan samassa oppilaitoksessa opiskelevalle Olaville, joka osoittautui Paavon pikkuserkuksi. Siitä alkoi kummankin nuoren miehen tie juuriensa tutkijaksi – sekä elinikäinen ystävyys.
Tositoimiin miehet kävivät 1970-luvulla, jo valmiina insinööreinä. He poimivat puhelinluettelosta Sääski-nimisten henkilöiden osoitteita ja pyysivät heiltä tietoja vastaanottajista ja heidän sukulaisistaan. Puolisen tusinan vastauksen myötä tutkimus pääsi alkuun.
Paavo Sääski alkoi tutkia Suomen paikallishistoriaa päästäkseen sisälle esiisiensä elinoloihin. Hän alkoi myös kirjata ylös havaintojaan. Vuosilukujen ohella tärkeitä ovat luonnehdinnat ihmisistä. Niiden kautta suku alkaa elää.
Sukututkimus kannattaa aloittaa haastattelemalla elossa olevia sukulaisia. Hyviä kirjallisia lähteitä ovat kirkonkirjat, veroluettelot, henkikirjat sekä sukukirjat, joiden henkilöluettelosta pääsee kiinni omaan sukuun. Sukukirjoja löytyy esimerkiksi Suomen Sukututkimusseuran kirjastosta tai sen kirjakaupasta, jonne pääsee osoitteella genealogia.fi.
Esimerkkinä Sääski näyttää erinomaisesti tehtyä Eero Kaurasen ja Mirka Niskasen toimittamaa Pyhäjoen Kauraset -sukukirjaa, jossa on satoja eloisia kuvauksia suvun jäsenistä.
– Tästä kirjasta löysin yli kolme sataa sukulaistamme.
Pätevimpiä lähteitä ovat alkuperäiset dokumentit, kuten kirkonkirjat. Internetissä on valtavasti tietoa, jolla pääsee alkuun. Lisäksi tiedot täytyy tarkistaa alkuperäisistä dokumenteista.
Suomen sukututkimusseuran historiakirjojen hakuohjelma HisKi on erinomainen apuväline, mutta siinä on vielä puutteita tallennustyön keskeneräisyyden vuoksi. Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys on digitoimassa kirkon rippikirjoja.
– Tämä on aarre, Paavo Sääski sanoo ja näyttää sinikantista ruutuvihkoa, joka on täynnä hyvällä käsialalla tehtyjä muistiinpanoja.
– Tässä ovat Sylvi-tätini muistelmat suvustamme. Hän oli äidinkielen opettaja ja kansanperinteen kerääjä. Toinen aarreaitta on matkalaukullinen äitini ja tätieni säilyttämiä kirjeitä.
Kärsämäen Sääskisiä
Paljon hyvää aineistoa Paavo Sääski on löytänyt Mikkelin maakunta-arkistosta, jonne hän suuntasi pikkuserkkunsa Olavin kanssa jo sukututkimuksen alkuvaiheessa. Selvisi, että Sääsket ovat tulleet Savoon Kärsämäeltä.
Paavo täydensi tietojaan Kärsämäen kirkkoherranvirastossa, Oulun maakunta- arkistossa ja Kansallisarkistossa.
– Löysin heti alkuun muutamia kymmeniä Sääskisiä. Oli mahtavaa nähdä sukulaisten nimiä.
1600–1800-luvuilla ihmiset muuttivat hyvin vähän. 1800-luvun alussa Suomen sodan aikana Sääsket muuttivat Pohjanmaalta takaisin Savoon asettuen aluksi Lapinlahdelle ja Kiuruvedelle.
– Suuri osa ”lähisukulaisistamme” asuu vieläkin Savonmaalla. 1870–80-luvulla kymmenet sukulaisemme muuttivat ensimmäisessä aallossa Amerikkaan.
Itä- ja Länsi-Suomen välillä on kiinnostava ero. Itä-Suomessa käytettiin jo hyvin varhain sukunimiä, mutta Länsi- Suomessa ihmiset nimettiin isän mukaan. Aluksi nimet olivat ruotsiksi, suomenkielisiksi ne muuttuivat vasta 1800-luvun lopulla.
Paavo Sääski on päässyt tutkimuksessaan niin pitkälle, että suvun kantaisä alkaa hahmottua. Varmaa on, että vuonna 1635 syntynyt Heikki Matinpoika on suvun jäsen. Lähes varmaa on, että suvun kantaisä oli Pekka Pekanpoika. Kun hän tuli Savosta ja perusti talonsa vuonna 1565 Kärsämäelle, siellä oli seitsemän savua, joista yksi oli Sääskisen talo Jokirannan kylässä.
Tietosuoja aiheuttaa ongelmia
Sääski ei pidä ongelmana vanhojen kirkonkirjojen ruotsin kieltä, sillä ”ruotsi on meidän toinen kotimainen kielemme”. Kieliongelmaan on myös tarjolla erinomainen apuväline: Väinö Sointulan laatima Sanasto sukututkijoille.
Vanhoja käsialojakin oppii lukemaan, kun niitä aluksi tutkii kirjain kirjaimelta. Esimerkiksi sukuseuroilla on aiheeseen liittyviä kursseja. Hienoa on myös sukututkijan apuvälineiden ja menetelmien kehittyminen. Aiemmin kirkonkirjat olivat mikrorullilla, joiden kelaaminen oli työlästä. Nyt suurin osan kirkonkirjoista löytyy hyvin järjestetyistä mikrofilmeistä.
– Varsinainen ongelma on se, että alle sata vuotta vanhat dokumentit ovat tietosuojalain alaisia. Joissakin kirkkoherranvirastoissa tietoja annetaan tutkia, toisissa on ehdoton kielto.
Moraalisista syistä arkaluonteisten tietojen julkistaminen täytyy tehdä harkiten.
– Tunteita saattavat vielä herättää esimerkiksi punavankien kuulustelupöytäkirjat. Pari sukulaistamme oli vankeina, mutta niitä tietoja en aio julkaista.
Suvussa siivoa väkeä
– Suuri osa Sääskisistä oli 1800-luvun lopulle talollisia. Mukana oli torppareita, mäkitupalaisia ja lampuoteja. Oli myös renkiä ja piikoja. Esimerkiksi isoisäni isä ja pojat olivat renkejä Rauhalahden hovissa Kuopiossa, Paavo Sääski kertoo.
Muita ryhmiä tuon ajan maaseutuyhteisössä olivat kylänloppuiset, köyhät eli vaivaiset ja toisten nurkissa asuvat loiset.
Harva Sääsken suvun jäsen liittyi ruotuväkeen ja vain yksi pappi on suvusta löytynyt. 1800-luvulla suvussa syntyi ajalle tyypillisiä aviottomia lapsia. Paavo Sääsken mieleen on jäänyt piikaparka, jolla oli seitsemän aviotonta lasta. Yksi hänen lapsistaan sai viisi aviotonta lasta.
Lainkuuliaista väkeä Sääsken suku tuntuu olleen, sillä rippikirjoissa on hyvin vähän tuomioita. Sortokauden aikana muutama kutsuntoihin tulematta jäänyt luokiteltiin sotilaskarkuriksi. Oppineita sukuun alkoi tulla 1900-luvulla.
– Isoisäni isä oli nippukoneen päällikkö, eräänlainen työnjohtaja. Myöhemmin tuli rakennusmestareita, metsäteknikoita ja metsänhoitajia. Isäni oli teknikko, itse olen insinööri ja toinen poikani on diplomi-insinööri.
Sukurakkaus kasvanut
Kouluaikana historia ei kiinnostanut Paavo Sääskeä.
– Vasta ulkomaankokemusten ja sukututkimuksen myötä olen tullut sukurakkaaksi. Pidän kontaktia muun muassa pikkuserkkutasolla.
– Meillä on perinne-esineenä kastemekko, joka oli ensin minulla, sitten sisarellani ja sen jälkeen meidän lapsillamme ja lastenlapsillamme. Kastettujen nimet on kirjailtu mekkoon. Tuorein on poikani tytär Reetta, joka kastettiin vuonna 1999.
Teksti: Anitta Valtonen
Kuvat: Anitta Valtonen ja Paavo Sääsken arkisto