Viimeistä viedään, sanoi pässi, kun päätä leikattiin: niin siinä on käynyt, että oma, pitkä työurani on loppusuoralla. Reilun kahden viikon kuluttua laitan Insinööriliiton oven viimeistä kertaa kiinni palkollisena ja siirryn täysin palvelleena työeläkkeelle.
Moni tilanteestani tietoinen on kevään ja kesän aikana kysynyt fiiliksiäni. Onko olo haikea, saatko aikasi kulumaan, mitä aiot eläkkeellä tehdä ja niin edelleen. Hyviä kysymyksiä, joihin minulla on ollut antaa jonkinlainen vastaus.
Päällimmäinen tunne minulla on kiitollisuus. Olen ollut siinä mielessä onnekas, että työurani on jatkunut ilman merkittäviä keskeytyksiä lähes 40 vuotta. Työantajat ovat muutaman kerran vaihtuneet, mutta töitä on sen tekijälle aina riittänyt. Pari kertaa olen ollut lyhyen ajan lomautettuna, mutta ne ovat olleet sittenkin pieniä murheita.
Onko oma, keskeytymätön työura ollut silkkaa säkää, omaa ansiota ja ammattitaitoa tai jotain siltä väliltä? En tiedä, mutta sen edessä pitää osata olla kiitollinen ja nöyrä. Vuosikymmenten aikana olen nähnyt, että likikään kaikki eivät asian suhteen ole olleet yhtä onnekkaita. Osaa hyviä ja ahkeria ihmisiä suomalainen työelämän onnenpyörä on kohdellut paljon minua tylymmin.
Parasta ovat ihmiset ja kohtaamiset.
Matkan varrella on sattunut ja tapahtunut. Politiikan toimittajana, politrukkina ja ammattiliiton viestintäguruna olen ollut monessa mukana. Varmaan valtaosa työpäivistä on ollut tasaisia kuin Maamme-laulun sanat – ei laaksoa, ei kukkulaa. Niiden vastapainoksi työuralle on mahtunut yhteiskunnallisesti merkittäviä hetkiä ja ajanjaksoja, joita on kiikkustuolissa mukava muistella olin siellä minäkin -meiningillä.
Työtehtävissäni olen kohdannut tuhansia ihmisiä: kollegoja, poliitikkoja, yrittäjiä, johtajia, insinöörejä, opettajia, maistereita, tavallisia työmiehiä ja -naisia, herroja ja narreja. Minulla on ollut kourallinen esimiehiä ja vähän isompi joukko työtovereita. Kaikkia en muista edes nimeltä, mutta monet ovat jättäneet minuun lähtemättömän muistijäljen: sellaista elämä on.
Parasta (työ)elämässäni ovatkin olleet ihmiset, kohtaamiset ja kanssakäyminen. Ne ovat antaneet minulle paljon ystäviä, muutamia voisin kutsua jopa sielunveljiksi. Se on työelämässä bonus, jonka suuruutta ei määrittele työnantaja, vaan sinä ja lähimmäisesi.
Esimiehet ja kollegat ovat tukeneet, opettaneet ja auttaneet minua työurani alusta lähtien. Tukijoita ja opastajia on ollut jokaisessa työpaikassani ja niiden liepeillä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen alkanut ymmärtää tällaisen tuen ja näiden ihmisten merkityksen työuralleni. Teitä on paljon, nöyrä kiitos jokaiselle.
Jossakin vaiheessa havaitsin, että Insinööriliitosta tulee pitkäaikaisin työnantajani. Se kertoo jotain paitsi minusta ja Insinööriliitosta myös työstä, jota olen erinomaisten työtoverieni kanssa yli 14 vuotta tehnyt. Jos työllä on merkitystä, siihen tuntee vetoa ja sen parissa viihtyy, ainakin minä.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö