Three meters power, luki UPM:n julisteessa, vai kutsuisiko sitä mainokseksi, 90-luvun alkupuolella. Julisteella juhlistettiin merikotkan (Haliaetus albicilla), tuon lentäväksi räsymatoksikin parjatun, selviytymistä Itämeren elohopeakylvystä.
Painokoneet tuottivat rullakaupalla kolmimetristä kuvaa luonnollisessa koossa olevasta kuningaslinnusta. Nyttemmin merikotkaa voi ihailla sisämaan järvillä. Hämeen ja Pirkanmaan alueella sijaitsevalle Vanajavedelle merikotkia lentää talvisin ruokailemaan pilkkimiesten avannoille jättämiä mielestään roskakaloja. Kotkalle se on katettu pitopöytä.
Merikotkan kuuluminen suomalaiseen faunaan ei ole ollut itsestäänselvyys. Linnut alkoivat harveta jo 1940-luvulla. Alkuun oletettiin syyn olevan petovihassa, joka johti niiden ampumiseen surutta.
Todellinen syy alkoi paljastua 1960-luvulla, kun muutkin merestä elävät linnut alkoivat voida pahoin. Itämeri oli pahasti myrkyttynyt, ja ravintoketjun yläpäähän kasautui melkoinen määrä mm. elohopeaa.
Mittava pelastus- ja elvytystyö alkoikin 1960–70-luvun taitteessa. Merikotkan pelastaminen oli pitkäjänteistä työtä. Merikotka oli vuoteen 2019 saakka uhanalainen laji, mutta nyt lajin kanta on todettu niin vahvaksi, että tätä erityisasemaa ei tarvita. On laskettu olevan yli 1000 pesää, joita valvotaan ja suojellaan vapaaehtoisten voimin.
Arkoja ja elinvoimaisia pareja, joita oli muistaakseni vain muutamia, ei ollut helppo houkutella ravitsemaan itseään ja poikasiaan luonnonsuojelijoiden merenjäälle rahtaamilla sianruhoilla. Luonnonsuojelijoiden työ oli pyyteetöntä. Kerrotaan eräänkin pariskunnan autoon pinttyneen niin vahva sianruhon haju, että auto oli hylättävä. Odöörit olivat sitä luokkaa, ettei Wunderbaumilla (hajukuusella) ei enää selvitty.
Vapaaehtoistyö on ollut iso osa suomalaisen hyvinvointivaltion kehityksessä. Sotien jälkeen rakennettiin kymmeniä tuhansia omakotitaloja, joita vieläkin kutsutaan myynti-ilmoituksissa rintamamiestaloiksi.
Niillä rakennuksilla ei ollut halpatyövoimaa. Suurimmaksi osaksi ne rakennettiin talkoilla. Pohjanmaalla ei talkoiltu. Siellä pistettiin kökkä pystyyn ja samalla tavalla talo nousi pystyyn sielläkin.
Vapaaehtoisten määrä on selvästi laskenut. Erilaisiin tilaisuuksiin pitää palkata niin makkaramyyjät kuin järjestysmiehetkin. Hälyttävää on se, että joitakin tapahtumia on jouduttu lopettamaan, kun tapahtumien moottorina olleet vapaaehtoistyöntekijät ovat ikääntyneet eivätkä jaksa enää toteuttaa tapahtumaa.
Toki edelleen löytyy tervaskantoja ja nuorisostakin vapaaehtoisia, mutta joukot ovat harvenemassa. Taannoin kuulin radiosta, kuinka 92-vuotias herra oli Salpausselän kisoissa mäkihypyn pituustuomarina. Hän oli ollut jo pikkupoikana 1940-luvulla paikalla myymässä makkaraa ja kisaohjelmia.
Siinä on esimerkkiä vapaaehtoisuudesta. Yksi kisa häneltä on vuosikymmenten aikana jäänyt väliin, ehkä ollut sotaväessä. Se olkoon hyväksyttävä syy poissaololle.
Minunkin on aika ryhtyä miettimään, mihin suuntaan energiani vapaaehtoisesti, kun syksyn ruska alkaa värjäämään lehtiä ja oma vapaa-aika lisääntyy.
Hannu Takala
Insinööriliiton työehtoasiantuntija
