Sanotaan, että pitkä tie on tylsä kulkea. Etenkin, jos tiellä pitkiä suoria.
Suomessa tiestö on vanhaa ja kiharaista, eikä kovin pitkiä suoria löydy. Äkkiseltään luulisi niitä kuitenkin olevan esimerkiksi Lapissa. Olisihan sinne ollut helppo piirtää viivoittimella tieverkkoa, vaikka rajalta rajalle. Vaan eipä ole pisin suora siellä.
Puuduttavan pitkä, Suomen pisimmäksi kutsuttu asfalttinauha löytyy kasitieltä, joka johtaa Turusta Ouluun. Pohjalaiset ovat siinä matkan varrella vetäneet mutkat suoriksi Närpiön ja Ylimarkun välillä 13,5 kilometrin verran. Siinä sitä riittää katkeamatonta kaistaviivaa ja piennarta tarvottavaksi, jos tiepätkälle uskaltautuu jalan.
On helppo väittää, että tuollaisen suoran tarpomisen ilman tietoa määränpäässä odottavista asioista on turhauttavaa. Ainoa, mikä pitää motivaation yllä ja buutsit kopisemassa, on usko siihen, että siellä se tavoite kuitenkin on.
Puolen kilon voipaketti voi olla 450 grammaa.
Armeijassa tosin oli eri meininki. Siellä todettiin, että pakko on paras motivaatio. Ja sitten vaan marssittiin, määränpäästä tai tavoitteesta isommin välittämättä.
Aloitin oman, työhöni liittyvän suorani tarpomisen viime vuoden elokuussa. Suoran pituutta en osannut edes aavistella, kun lähdin liikkeelle.
Keli oli alussa vielä kohtuullinen. Ruska lähestyi ja matka maittoi. Usko alkoi ensimmäisen kerran horjua pakkasten tullessa. Vastatuuli oli kova, määränpää ei tuntunut lähestyvän lainkaan.
Piti hetki huilata ja laittaa tavoite uusiksi. Matka jatkui, usko palasi. Tarpomista oli kuitenkin jäljellä vielä paljon, enemmän kuin arvasin.
Vuosi ehti vaihtua, eikä matka tuntunut taittuvan lainkaan. Taas oli usko koetuksella. Vauhtia piti lisätä, ja näin alkoi suoran pää häämöttää. Mutta eipä sinne päästy ilman vetoapua viimeisille sadoille metreille.
Perille toki päästiin, mutta matkan tavoite ei kaikilta osin täyttynyt. Määränpäässä ei ollut kaikkea sitä, mitä matkan alkaessa sieltä ajateltiin löytyvän. Siihen oli iskenyt inflaatio, kuten puolen kilon voipakettiin, joka voi nykyään olla 450 grammaa.
Kuulostaako tutulta, löytyykö yhtymäkohtia? Viimeinen teknologiateollisuuden ylempien toimihenkilöiden työehtosopimuksen neuvottelu on ollut kuin marssi Närpiöstä Ylimarkkuun tai Pulkkilasta Rantsilaan.
Aloitimme pitkän matkan alkusyksystä ja maaliin pääsimme perille helmikuussa ystävänpäivänä. Onneksi matka on yksisuuntainen, takaisin ei tarvitse kävellä. Ja hyvin käy, minun ei tarvitse kyseiselle suoralle enää palata. Seuraavaksi voin lähteä, vaikka Karhunkierrokselle.
Hannu Takala
Insinööriliiton työehtoasiantuntija
