Työmarkkinaneuvotteluiden tarkoitus on päästä sopimukseen, ja ensisijaisesti omin voimin neuvottelemalla. Ei kukaan halua turvautua ulkopuoliseen apuun tai antaa päätösvaltaa neuvotteluiden ulkopuoliselle taholle. Välillä ristiriidat ovat kuitenkin niin suuria, että tähän joudutaan.
Suomessa tarkoitukseen on valtakunnansovittelijan toimisto. Käytännössä siis valtakunnansovittelija apulaisineen, jotka hoitavat tehtävää oman toimensa ohella.
Käynnissä oleva kunta-alan sopimusriita on uusin esimerkki tarpeesta uudistaa sovittelujärjestelmää pikaisesti. Sovittelujärjestelmän ongelmat ovat muhineet pitkään. Olemme Insinööriliitossa jo aiemmin esittäneet oman mallimme sen uudistamisesta.
Kunta-alan riidassa sovittelija antoi sovintoesityksen, joka myötäili pintaa nuollen työnantajan näkemyksiä. Muuhun hän ei katso pystyvänsä, koska on itse sitonut kätensä niin sanottuun yleiseen linjaan. Se on tällä kierroksella hämmentävää, kun sellaista ei edes ole syntynyt.
Tämä on kuitenkin vain yksi osa ongelmaa. Helposti voi ajatella, että seuraavaksi olisi fiksu antaa lähellä palkansaajien vaatimuksia oleva esitys. Kun työnantajat hylkäisivät sen, sopu rakennettaisiin keskelle riitaa.
Taloudellinen yksikkö tuottaisi pohjaluvut työmarkkina-neuvotteluihin.
Nyt sovittelija ei tee mitään. Tai tekee, mutta niin hiljaisella liekillä, että asiat eivät kypsy maaliinsa. Ensimmäisen hylätyn ehdotuksen jälkeen sovittelijan ratkaisu oli nostaa kädet pystyyn ja kutsua sovittelulautakunta kokoon.
Muuhunkin olisi mahdollisuuksia. Tähän voitaisiin ohjata muutoksella, että sovittelijalla olisi velvollisuus jatkaa sovittelua välittömästi sovintoesityksen hylkäämisen jälkeen. Lisäksi hänellä pitäisi olla velvollisuus antaa määrätyn ajan jälkeen uusi sovintoesitys.
Se luo painetta, kun osapuolet tietävät, että esitys tulee ja se pitää käsitellä hallinnoissa.
Järjestelmää tulisi kehittää myös ennakoivammaksi niin, että nykyisenkaltaisia tilanteita tulisi vastaan vähemmän. Päätoimisten sovittelijoiden määrän lisääminen olisi yksi keino. Tämä toisi toimistoon osaamista ja ymmärrystä eri aloilta ja sektoreilta.
Sovittelutoimelle tulisi lisää resursseja. Ne kannattaisi käyttää kierrosten välillä viisaasti tapaamalla ja kuuntelemalla työmarkkinaosapuolia. Näin ymmärrys kasvaisi, sovittelijat olisivat paremmin perillä asioista ja ihmisten ajatuksista.
Uudistamisessa pitäisi tehostaa koko järjestelmää niin, että sovittelijantoimiston yhteyteen luotaisiin taloudellinen yksikkö, joka tuottaisi pohjaluvut työmarkkinaneuvotteluihin. Osapuolten tulisi ilmoittaa tavoitteensa ja myöhemmin neuvotteluissa mahdolliset riitojensa aiheet sovittelijalle. Edelleen voitaisiin harkita, että sovittelija pitää tavata ennen kuin lakkovaroitus voidaan antaa.
Tulehtunut kunta-alan riita alleviivaa sitä, että uudistukset on hyvä laittaa liikkeelle, mielellään vielä tämän hallituksen aikana. Selvässä asiassa ei kannata odotella, vaan pistää toimeksi.
Petteri Oksa
Insinööriliiton edunvalvontajohtaja