Yhteistyötä, mutta ei ehdoitta

Helsingin Sanomien helmikuun ensimmäinen vieraskynäkirjoitus oli mieluista luettavaa. Ensimmäistä kertaa silmiini osui teksti, jossa ammattikorkeakoulun omistaja, tällä kertaa Laurean hallituksen puheenjohtaja, asettui selkeästi puolustamaan ammattikorkeakoulujen asemaa ja duaalimallisen korkeakoulujärjestelmän merkitystä. Neljännesvuosisadan ikään ehtinyt ammattikorkeakoulu on säilyttämisen arvoinen työelämälähtöisen korkeakoulutuksen tyyssija.

Suomen kurja taloudellinen tila on runnellut koulutusjärjestelmäämme kovin ottein. Korkeakoulutuksen osalta leikkaukset ovat kohdistuneet pääosin ammattikorkeakouluihin yliopistojen selviytyessä huomattavasti vähemmällä. Ammattikorkeakoulujen rahoituksesta on vuodesta 2012 lähtien sulanut noin 20 prosenttia, mikä on tarkoittanut mm. henkilöstövähennyksiä likimain kaikissa paikoissa. Nyt sama prosessi on käynnissä yliopistoissa.

Kuluvan talven aikana on ollut nähtävissä orastavaa yhteistyöhenkeä korkeakoulusektorien välillä. Olen vankka yhteistyön kannattaja, mutten millä ehdoilla tahansa. Yhteistyö ei ole itsetarkoitus vaan yksi parhaista tavoista saada niukat resurssit riittämään paremmin.

Jos nyt yhteistyöhankkeiden tarkoituksena on joustavoittaa opintopolkuja, parantaa koulutuksen laatua, nostaa sen tasoa, karsia byrokratiaa, parantaa tilojen ja laitteiden yhteiskäyttöä sekä käyttöastetta tai nostaa tutkimuksen tasoa ja hyödynnettävyyttä, niin silloin kiristyvästä rahoitustilanteesta voi sanoa olevan jotain hyötyäkin. Ilmeisesti vahvojen asenteellisten muurin murtamiseen korkeakoulusektorien välillä tarvitaan riittävän kova ”koirakoulu”, jotta niiden yli päästään.

Se, mikä julkisuuteen tulleissa yhteistyökuvioissa on silmiin pistävää, on se, että ne tehdään nykyisen lainsäädännön mukaisesti. Olen usein ihmetellyt, mikä nykylainsäädännössä on niin vialla? Kuinka paljon viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana korkeakoulujen henkilöstön työaikaa ja koulutukseen tarkoitettua rahaa on palanut erilaisten hallintohimmeleiden tekoon ja muuhun oheissuunnittelun ja selvittelyyn?

Lappeenrannassa on saatu aikaan konsernimalli, jossa ammattikorkeakoulu edelleen tuottaa insinöörit ja yliopisto diplomi-insinöörit. Vaasassa yhteistyökuvioihin on liitetty mukaan vankasti myös toisen asteen ammatillinen koulutus, joka sen polun valinneille tarjoaa oivan mahdollisuuden halutessaan nopeuttaa opintojaan ammattikorkeakoulussa, jos siellä haluavat jatkaa.

Tampereella on edetty tilanteeseen, jossa ministeriön ohjauksessa selvitetään konsernimallia, jonka osina olisivat itsenäinen ammattikorkeakoulu ja mahdollinen paikallisten yliopistojen fuusio. Samoin Oulussa ja Lapissa on suunnitteilla tiivistyvää yhteistyötä korkeakoulujen välillä. Ja kaikki nämä hankkeet nykylainsäädäntö mahdollistaa.

Mahdollisuuksia siis on vaikka mihin. Realistina en kuitenkaan usko, että kaiken yhteistyön takana olisi pelkästään yhteinen hyvä. Siihen ajatukseen sopii kovin huonosti esimerkiksi se, että Lapin yliopiston haluaa ostaa Lapin ammattikorkeakoulun osake-enemmistön ja perusteena käytetään kuuleman mukaan sitä, että sillä estetään Lapin yliopiston sulauttaminen Oulun yliopistoon. Tai kuten alkujaan Tampereella esitettiin, että yliopistojen fuusio ei ole mahdollinen ilman, että liiton myötäjäisinä uhrattaisiin Tampereen ammattikorkeakoulu. Elämme siis hyvin mielenkiintoista aikaa koulutuspolitiikan saralla.