Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi aiemmin syksyllä yhdessä sidosryhmien kanssa laaditun korkeakoulutuksen ja tutkimuksen vision 2030. Visiossa on määritelty tahtotila suunnasta, johon korkeakoulutusta ja tutkimusta haluttaan kehittää vuoteen 2030 mennessä. Keskeisinä vaikuttajina ovat olleet globaalit ja kansalliset kehityskulut, jotka väistämättä vaikuttavat koulutussektoriin myös Suomessa.
Hetken pureskelun ja lukuisten keskusteluiden jälkeen pohdin, onko työn tulos visio vai visio vailla visiota. Ministeriön julkaisema paperi ei oikeastaan sisällä mitään uutta ja mullistavaa, eikä konkreettisia ratkaisuja tai toimenpiteitä. Suurin osa asioista on sellaisia, joista on tämän vuosikymmenen puolella keskusteltu eri yhteyksissä. Kiitosta pitää antaa siitä, että nyt asiat on ministeriön toimesta koottu yhteen ja jatkojalostettu kokonaisuudeksi.
Isot odotukset kohdistuvat vision tiekarttaan, jota nyt ministeriön johdolla laaditaan ja jonka on tarkoitus viitoittaa käytännön toimenpiteitä vision toteuttamiseksi. Tässä Insinööriliitollakin on sanansa sanottavana.
Vision yhtenä tavoitteena on, että yli puolella ikäluokan nuorista (25–34 -vuotiaat) olisi suoritettuna korkeakoulututkinto. Jos tätä tavoitellaan korkeakoulujen läpäisyä parantamalla ja korkeakoulutuksen kasautumista estämällä, on tavoite kannatettava. Ratkaisuksi ei kuitenkaan kaivata korkeakoulujen aloituspaikkojen kasvattamista tai kevennettyjen korkeakoulututkintojen (ns. short cycle -tutkinnot) käyttöönottamista. Koulutusmäärien ja aloituspaikkojen kohdentumisen tulee heijastella työelämän tarpeita.
Vuoteen 2030 mennessä tavoitellaan tutkimus- ja kehittämistoiminnan panostusten nostamista 4 prosenttiin BKT:stä. Tämä tavoite on hyvä ja kannatettava, etenkin jos erityisiä panostuksia kohdennetaan ammattikorkeakoulujen TKI-toiminnan vahvistamiseen. Haasteita tuottaa se, että tämän hetken bruttokansantuotteella laskettuna rahallisia lisäpanostuksia tarvittaisiin hieman yli 2 miljardia euroa. Julkista panostusta varmasti voidaan tulevaisuudessa nostaa, mutta erityisen tärkeää on yksityisen sektorin osallistuminen tutkimus- ja kehittämistoiminnan rahoittamiseen nykyistä enemmän.
Visiossa tavoitellaan korkeakoulujen määrän vähentämistä ja vaikuttavuuden kasvattamista. Korkeakoulujen määrä ei kuitenkaan ole se kaikkein olennaisin asia. Tärkeämpää on tarkastella, missä (ja kuinka monella paikkakunnalla) korkeakoulutusta järjestetään.
Tarkastelu osoittaa, että Suomen 14 yliopistolla ja 23 ammattikorkeakoululla on koulutusta Suomen kokoiseen maahan nähden liian hajautetusti. Toimipisteiden määrää ja sijoittumista tuleekin tarkastella kriittisesti, erityisesti työelämän tarpeet huomioiden. On luontevaa kouluttaa osaajia siellä, missä heitä tarvitaan ja missä on alan osaamista.
Summa summarum. Visiotyö on hyvä asia. Erityisen hyvä on, jos laajasti sidosryhmien kanssa saadaan aikaiseksi toteuttamiskelpoinen tiekartta visiolle. Kehitystyön kiihdyttäjinä eivät voi toimia pelkät kansainväliset vertailut ja tilastot, joissa haluamme pärjätä verrattuna muihin maihin.
Keskiössä on oltava Suomen tarpeita parhaiten palvelevan korkeakoulujärjestelmän saavuttaminen sekä korkeatasoinen tutkimus- ja kehittämistoiminnan turvaaminen. Tämä vaatii väistämättä myös rahallisia panostuksia koulutukseen ja
tutkimukseen tulevaisuudessa.
Insinööriliiton koulutuspolitiikan erityisasiantuntija
