Insinööri-lehti

Uudistaminen ei ole itseisarvo

Valtioneuvosto ilahdutti meitä koulutussektorilla työskenteleviä heti alkuvuodesta koulutuspoliittisen selonteon luonnoksella. Eri tahoilta kaivattiin siihen lausuntoa. Insinööriliitossakin selonteko perattiin asian vaatimalla hartaudella.

Yleisesti voi todeta, että tämän kaltainen pitkän aikavälin linjapaperi on erittäin tervetullut. Koulutussektori on viime vuodet ollut reippaassa turbulenssissa. Maassa on ollut uudistusintoisia ministereitä. He ja valtiontalouden realiteetit ovat jättäneet jälkensä OKM:n sektoriin.

Erityisesti koulutuksen järjestäjät ovat peräänkuuluttaneet työrauhaa sekä aikaa uudistusten toteuttamiseen ja toimenpiteiden vaikutusten arviointiin. Periaatteessa vaalikausien yli katsovan ohjelman voi ajatella tuovan kaivattua työrauhaa. Selkeä tulevaisuuskuva ja askeleet 2040-luvulle saakka antavat parhaimmillaan toimijoille käsityksen, mitä tuleman pitää.

Luonnoksen perusteella yhteisen näkemyksen ja työrauhan saavuttamisen tiellä on vielä muutama poikkipuu raivattavaksi.

Uudistuksia tehdään, kun jokin ei toimi.

Ensinnäkin, jos halutaan tehdä tulevaa määrittelevä linjapaperi, linjalle tarvitaan tukijoita. Yli vaalikausien ulottuva sitouttaminen on jo lähtökohtaisesti hankalaa, ja koulutussektoria ravistelevat valitettavan usein myös ulkoiset seikat, kuten sen hetkinen talouden tilanne. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteistä suunnitelmaa kannatta tehdä.

Ongelma tuntuu kuitenkin olevan, että nyt tehty suunnitelma ei ole yhteinen. Onko syy korona vai joku muu, selonteko tuntuu olevan vahvasti ministeriövetoinen, sitä on näpytelty pääosin ministeriön seinien sisällä.

Parlamentaarista, oppositio–hallitus-rajat ylittävää yhteistä visiota ei ainakaan vielä tunnu löytyneen. Onnistumisen kannalta keskeinen tekijä, kentän sitouttaminen, on myös varsin löyhää. Toivoa sopii, että lausuntokierros muovaa selontekoa enemmän yhteiseksi näkemykseksi.

Toinen työrauhaa uhkaava tekijä on selonteosta välittyvä mittava uudistamisen tarve. Älkää ymmärtäkö väärin, olen uudistusten ystävä. Ainakin silloin, kun uudistamiselle on perusteet.

Kummeksun jopa visio-osuudesta löytyvää kirjausta, jonka mukaan ”lainsäädäntö, rahoitusjärjestelmät sekä koulutusjärjestelmän rakenteet ja toimintatavat on uudistettu vastaamaan yhteiskunnan muutoksia ja turvaamaan riittävät voimavarat”. Visio siis toteaa, että kaikki on uudistettava.

Järjestelmän on vastattava yhteiskunnan tarpeisiin. Kuitenkaan itse uudistamisen ei pidä olla itseisarvo. Uudistuksia tehdään silloin, kun jokin asia ei toimi. Jos jokin ei toimi, se pitää pystyä kertomaan ja kuvaamaan, mihin tarpeeseen uudistuksella halutaan vastata. Suuren vision pihvi ei voi olla uudistaminen uudistamisen vuoksi.

Esimerkiksi korkeakoulutusta katsotaan pitkälti järjestelmän ja sen uudistamisen kautta. Samaan aikaan on keskeistä tunnistaa ja todeta ne osat järjestelmää, jotka toimivat. Esimerkiksi korkeakoulutuksen duaalinen järjestelmä, joka tuottaa sekä akateemista että työelämälähtöistä osaamista, on suomalaisen koulutuskentän vahvuus. Ehjää ei kannata korjata, ei ainakaan koulutuspolitiikassa.

Kokonaisuudessaan selonteosta löytyy paljon hyvää, ja tulevaisuuden haasteet on tunnistettu. Tärkeää on kuitenkin huolehtia, että tilannekuva on yhteinen ja toimenpiteille on aidot perusteet.

Jos näin ei tapahdu, meillä on vain ministeriön arkistoissa pölyttyvä paperi ja kasa uudistuksia, joista kukaan ei tiedä, miksi niitä tehdään.

Katri Manninen
Insinööriliiton johtava asiantuntija