Suomalaiset saivat eilen ristiriitaisia tuntemuksia herättävän uutisen: verokarhua niistetään yt-neuvotteluilla. Sympatiani oli välittömästi veronkantoa toteuttavien virkamiesten puolella, mutta sympaattinen hermostoni taas kielsi käsittelemästä verokarhua, tuota suomalaisten rakasta vihollista, tässä kirjoituksessa. Onhan kyseessä poikkeuksellinen kontio jo siksi, että jos tavallista karhua voi koettaa huijata tekeytymällä kuoliaaksi, verokarhusta ei pääse eroon edes kuolemalla.
Veroja kerättiin Suomessa viime vuonna noin 83 miljardia euroa. Isoimpina erinä oli kotitalouksien tulovero, 34,7 miljardia, arvonlisävero 24,9 miljardia ja yhteisöjen tulovero 7,9 miljardia. Veronmaksajien sivuilla olevan taulukon mukaan verokarhua on ruokittu myös 7 miljoonan euron ydinenergiamaksulla, 5 miljoonan jäteverolla sekä 4 miljoonan hirvilupamaksuilla.
Siinä sitä on ollut sulattelemista. Ikävä vaan meidän kannaltamme, että liian suuri osa rahoista on ohjautunut palveluiden sijaan menneen syömävelan kuittaamiseen. Se ei toki ole verokarhun vika.
Yhtä kaikki, verohallinnon virkailijat lienevät henkilöitä, joiden työn tuloksellisuus on rahassa mitaten valtiohallinnon suurimpia. 5 000 työntekijää mahdollisti edellä mainitun veropotin keräämisen. Toki sen eteen on tehty myös hyvää työtä tietojärjestelmien kehittämisessä, mikä on helpottanut merkittävästi meidän kaikkien veroilmoitusten tekijöiden arkea. Asiakasnäkökulmasta katsoen palveluiden kehittäminen on säästänyt yhteensä valtavan määrän työtunteja.
Leikkaajia pidetään liian usein kyvykkäinä muutosjohtajina.
Raa’asti laskien ja mutkia oikoen yksi verohallinnon työntekijä on kerännyt keskimäärin lähes 17 miljoonaa euroa veroja. Ja talouden tasapainottamiseksi valtio haluaa, että verohallinto karsii toimintaansa ainakin 60 miljoonalla.
Käsillämme on malliesimerkki siitä, miten kustannuksilla johtaminen tulee heikentämään tuloksia. Jos – ja haluan olettaa, että kun – verohallinto on jatkuvasti ja suunnitelmallisesti kehittänyt toimintaansa asiakkaiden palveluja parantaen, läpimenoaikoja lyhentäen sekä toimintaa tehostaen, siellä toimitaan tällä hetkellä parhaalla mahdollisella tavalla. Ei huonommin, eikä paremmin.
Näin toimien budjettiesitys, millä kustannuksilla tulevina vuosina päästää parhaisiin mahdollisiin tuloksiin, pitäisi tulla alhaalta ylös eli verohallinnolta valtioneuvostolle. Täytyyhän viraston johdossa olla henkilö, jolla on paras mahdollinen tietämys asiasta. Jos – ja valitettavasti kun – ohjaus tapahtuu toisin päin eli vailla täyttä ymmärrystä toiminnan vaatimuksista, lopputulos tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan huono. Nähdäkseni verohallinnon tulisi aina toimia tarpeellisin resurssein, eikä sen mukaan, mikä on kulloisenkin valtiovarainmisterin ajatus.
Kyseessä on pohjimmiltaan johtamisen paradoksi, jossa kustannuksilla johtaminen nostaa kustannuksia, kun taas arvon tuoton johtaminen laskee niitä. Silti meillä Suomessa vieläkin liian usein pidetään kyvykkäinä muutosjohtajina leikkaajia, jotka leikkaamisen lisäksi saattavat tilapäisesti helpottaa taloushuolia myös yrityksen osia myymällä.
Kun kyseessä on verohallinto, on vielä syytä ottaa huomioon, että arviot maan harmaan talouden määrästä liikkuvat yli 10 miljardin euron lukemissa. Aiheellinen kysymys onkin, että olisiko menetettyä verokertymää mahdollista saada hyvällä hyötysuhteella kasaan? Näin 60 miljoonan säästön sijaan keskityttäisiin saamaan valtion kassaan kierrettyjä veroja vaikkapa 600 miljoonaa euroa, mikä on kymmenkertainen määrä kyseiseen säästöön verrattuna.
Kalle Kiili
Insinööriliiton kenttä- ja kehityspäällikkö
