Väärä kysymys

Vanha toimittajatuttu soitteli muutama päivä sitten. Tulevien päivien töitä pohjusti ja kysyi, syntyykö työmarkkinajärjestöjen neuvotteluista valmista, löytävätkö ne sovun tuottavuutta ja kilpailukykyä parantavista toimista.

Ilmoitin oitis kysymyksen olevan väärin asetettu. Kerroin uskovani siihen, että osapuolet saavat valmista aikaan nyt, kun niille on annettu ratkaisun etsimiseen joltinenkin rauha ilman niskaan asetettuja, epärealistisia aikatauluja.

–Kokonaan toinen kysymys on, voiko sieltä ylipäätään tulla sellaista paperia, joka kelpaa hallitukselle, tokaisin.

Ilman eri pyyntöä annoin selityksen epäilyilleni. Menemättä yksityiskohtiin, nykyiseltä asemapaikaltani katsottuna hallituksen työmarkkinaharrastuneisuudelle ei parhaalla tahdollakaan voi antaa kovin kaksista arvosanaa. Se on alusta lähtien näyttänyt enemmän hapuilulta ja huuhailulta kuin määrätietoiselta etenemiseltä kohti tarkkaan asetettua tavoitetta.

Alkusyksystä luulin asian jo nitkahtavan eteenpäin, kun SAK teki oman esityksensä kilpailukykyä kohentavista toimista. Vaikka tarjolla oli palkkamalttia ja työrauhaa lähestulkoon vaalikauden ajaksi sekä muita höystöjä, vastaanotto oli hämmästyttävän nuivan sorttinen. Enkä ole ainoa, joka ei tässä kohtaa ymmärtänyt hallituksen ja elinkeinoelämän järjenjuoksua.

Kävi ilmi, että ei näissä yhteiskuntasopimus- ja 5+5+5 -jutuissa ei vain ole kysymys tuottavuudesta, kilpailukyvystä ja palkoista, vaan julkisen sektorin talouden tasapainottamisesta. Joidenkin tavoitteena tuntuu myös olevan puhkoa pakkolaeilla reikiä suomalaiseen työehtojärjestelmään riippumatta siitä, miten perustuslaki tai kansainväliset sopimukset suhtautuvat näin syntyneeseen sekametelisoppaan.

Hallitus on lähettänyt lausuntokierrokselle omat, työehtoja heikentävät pakkolakinsa. Paketin sisältämät pykälät ovat monella tapaa arveluttavia. Peruskysymys kuuluu, mitä niillä tavoitellaan? Uskovatko edes kaikki hallituspuolueiden kansanedustajat monimutkaisen pykäläviidakon parantavan kasvua ja työllisyyttä vai onko taustalla muutakin?

Isänmaan kannalta on suotavaa, että edellä esitetty arvioni osoittautuu turhan pessimistiseksi ja järjestöt tulevat neuvotteluista ulos esityksellä, jonka ansiosta maan hallitus saa laittaa ruksit pakkolakiensa yli. En nimittäin usko, että poliittisen ohjauksen ulottaminen työehtosopimusten sisältöön, neuvotteluoikeuden rajojen määrittelyyn ja työn hintaan pitkällä tähtäimellä ratkaisee maan talouden ongelmia.

Todennäköisesti käy juuri päinvastoin. Pakkolait sivuvaikutuksineen lisäävät epävarmuutta ja turbulenssia talouden näkymiin. Seuraavan vuoden sisällä päättyy kolmatta sataa työehtosopimusta eikä ole yhdentekevää, millaisessa ilmapiirissä niiden jatkosta neuvotellaan.

Pitää myös muistaa, että uusia eduskuntavaaleja tulee ja hallitukset vaihtuvat vähintään neljän vuoden välein. Ja kuten loppuviikosta huomasimme, ei edes hallituksen oma elo ole niin auvoista ja sopuisaa kuin päällepäin näyttää.