Vihaan sanontaa ”hiljaa hyvä tulee”. Parempi olisi tulla nopeasti, mieluiten heti. Muuten ärsyttää. Kärsivällisyyttä ja ajallista perspektiiviä saa kotimaassa harvasta paikasta, mutta onneksi meillä on Turku.
Matkustan useita kertoja vuodessa maan vanhaan pääkaupunkiin. Päärautatieasemalle ei ole pariin vuoteen päässyt Helsingin suunnasta, vaan juna jättää matkustajat harmillisesti Kupittaan asemalle, siis Turun Pasilaan.
Syynä on ratahanke, jossa rakennetaan kaksoisraide päärautatieaseman ja Kupittaan välille. Tällä kävelymatkan mittaisella osuudella rata kohtaa kansakuntamme historian kehdon, ruskeavetisen Aurajoen. Joki ei ole erityisen leveä, ja kotimaassa on monta tätä ylitystä pidempää rautatiesiltaa.
Kuinka kauan voi yhden rautatiesillan rakentaminen kestää? Eikö perustukset voisi vahvistaa vanhan sillan vielä toimiessa, tehdä uusi silta sillä välin valmiiksi ja vaihtaa se sitten päivässä parissa vanhan paikalle? Eikö raiteita voisi vain latoa viereen ja puksutella vanhoja raiteita pitkin siihen asti?
Sillan ylittämisestä oli maksettava vero.
Odottavan aika on pitkä. Silta näytti valmiilta lokakuun puolella, ja liikenne uudella sillalla alkaa joulukuussa. Niin pian tai niin myöhään.
Väyläviraston sivuilla kirjoitetaan juhlavasti, että sillan valmistuminen ja junaliikenteen avaaminen sillalle ”merkitsee uuden aikakauden alkua Helsingin ja Turun välisessä junaliikenteessä”.
Suureellinen sanavalinta pistää silmään: aikakausi.
Ehkä aikakaudesta voi tosiaan puhua. Sen jälkeen, kun ensimmäinen Aurajoen ratasilta valmistui vuonna 1899, liikenne on ollut poikki ainakin pari kertaa. Liikenteen jurakausi päättyi henkilöliikenteen sukupuuttoon ensimmäisen maailmansodan aikaan. Liitukauden päättänyt asteroiditörmäys iski muutama vuosikymmen myöhemmin, kun edellinen ratasilta rakennettiin ja valmistui vuonna 1954. Nykyinen holoseenikausi ehti kestää lähes 70 vuotta ennen kuin uusi jääkausi on nyt alkamassa.
Vuosi sinne tai tänne, viimeisten siltojen rakentaminen on ollut joutuista urakkaa verrattuna kaupungin ensimmäisiin siltoihin. Kaupunkiasutusta on Aurajoen varrella ollut jo 1300-luvun alkupuolelta alkaen, mutta ensimmäistä siltaa joen yli saatiin odotella ehkä vuoteen 1414 asti. Jos nyt sillan pykäämiseen kuluu kaksi vuotta, aiemmin kiinteän ylitysneuvon kyhääminen kesti enemmän kuin kaksi sukupolvea.
Tuo ensimmäinen, Vanhan Suurtorin ja Vähätorin välille kohonnut silta rakennettiin aikansa saatossa monta kertaa uudelleen. Silta tunnettiin kansan parissa nimellä Pennisilta, koska sen ylittämisestä oli maksettava vero. Turun palon jälkeen paikalle pystytettiin uusi silta, ja tämän paikalle rakennettiin nykyinen Tuomiokirkkosilta vuonna 1899. Se on laajennettu ja rakennettu käytännössä uudelleen 1950-luvulla.
Tuskin kukaan pitää rakennustöiden aikaisista poikkeusjärjestelyistä. Nurinaa syntyy varmasti joka hankkeessa myös siitä, mitä rakennetaan, milloin, mistä, mihin, miten ja kuka maksaa. Päätöksentekokin kestää aikansa.
Sillanrakennus on kärsivällisyyttä vaativaa työtä, niin rantapenkereiden kuin ihmisten välillä.
Janne Luotola
Insinööriliiton tiedottaja
