Ihminen kun tulee tiettyyn ikään, hän yhtäkkiä havaitsee ympäriltään katoavan ihmisiä yksi toisensa jälkeen. On äitiä ja isää, setää, tätiä ja serkkua, jotka lähtevät täältä viimeisen kerran löytäen viimeisen sijoituspaikkansa kuka mistäkin, yksi suvun haudasta puuarkussa, toinen tuhkattuna uurnalehdosta, kolmas jostain muualta.
Ihmisen elossa se on pelin henki. Elämällä on alku- ja päätepisteensä, kukaan ei synny maailmaan jäädäkseen. Läheisten ja rakkaiden ihmisten kuolemaan on vain totuttava ja tapahtunut hyväksyttävä uudelleen ja uudelleen.
Kun itkut on itketty ja muistopuheet pidetty, omaisilla alkaa tilinteko edesmenneen ihmisen eletyn elämän eri vaiheiden kanssa. Sukulaissuhteesta, vainajasta ja hänen elämänsä pituudesta riippuen se voi olla hyvinkin erilainen.
Virkavalta ei päästä ihmistä otteestaan edes kuoleman hetkellä, paperit on saatava järjestykseen. On etsittävä virkatodistuksia, selvitettävä sukulaissuhteita, kasattava vanhoja perunkirjoja, saatava vainajan tulot ja menot tasapainoon: kruunu haluaa, mikä kruunulle kuuluu.
Mukaan kotiin tarttuu pahvilaatikollinen tai kaksi.
Kuolemaan liittyvä paperisota on oman messunsa väärti, ei siitä sen enempää. Toinen ja herkempi asia on sukeltaa läheisen ihmisen elettyyn elämään hänen kotinsa ja sieltä löytyvien tavaroiden kautta. Vuosien varrella se on ollut välillä kevyttä pinnalla polskuttelua, välillä laskeutumista yhteisen elämän syvänteisiin, joiden muistoihin palaamisessa happi uhkaa loppua.
Ihmisen mukaan tavaraa on paljon, vähän tai jotain siltä väliltä. Yksi helpottaa omaisten tulevaa urakkaa tyhjentäen asumustaan jo eläessään, toinen hilloaa tavaraa hyllyilleen hamaan tappiin saakka. Jaettavaa ja kotiin vietävää on kuitenkin ollut joka pesästä, siitä vaatimattomastakin.
Jokainen läheisen kuolema ja siihen liittyvä revohka panee miettimään omaa suhdettaan maalliseen mammonaan, tavaroihin, elämään yleensä. Miksi kirjoista on niin vaikea luopua? Miksi läheisen ihmisen tekemä käsityö, piirustus tai ikivanha onnittelukortti tuntuu tärkeämmältä kuin seinällä roikkuva taulu? Miksi minä olen säilyttänyt sitä sun tätä turhaa? Mitä minä haluan kodistani löytyvän, kun minua ei enää ole?
Pohdiskeluilla on aina jokseenkin sama lopputulos. Mukaan kotiin vietäväksi tarttuu pahvilaatikollinen tai kaksi tavaroita menneiltä vuosilta. Sisimmässäni kuitenkin tiedän, että yksikään tavaroista ei sittenkään ole minulle merkittävä asia, vaan muistot, joita ne herättävät.
Ja muistojen takana on se tärkein asia, ihminen, joka on elämästäni kadonnut.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö
