Insinööri-lehti

Synkkä päivä

Huomenna tulee kuluneeksi 25 vuotta päivästä, jonka muistan elämäni loppuun saakka. Tai ainakin osan siitä: päivän aikana tapahtui niin paljon, että  osan olen autuaasti unohtanut. Ja hyvä niin, sillä  28. syyskuuta 1994 oli synkkä päivä.

Estonia oli yöllä uponnut. Jo aamulla tiesimme, että yön pimeydessä satoja ihmisiä oli päässyt hengestään. Osa laivan vajaasta tuhannesta matkustajasta ja miehistön jäsenestä taisteli hyisellä merellä hengestään. Pelastajat olivat jo liikkeellä merellä ja ilmassa.

Olin siihen aikaan toimittajana Turussa. Päivä alkoi aamulla sovitulla tapaamisella Marlin pääluottamusmiehen kanssa. Haastattelun aihe oli Suomen mahdollisen EU-jäsenyyden edut ja haitat.

Haastattelu kesti vartin suunnitellun tunnin sijaan. Seurasimme ikkunasta taivaalla pörrääviä pelastushelikoptereita, jotka tulivat harvakseltaan mereltä, laskeutuivat TYKSin katolle ja lähtivät saman tien takaisin.

Salissa leijui lynkkausmieliala.

Muistissani koptereita oli useita, mutta voi olla, että niitä ei ollut kuin yksi, tai ehkä kaksi. Ajatukseni olivat aivan muualla, merellä, laivan uumenissa, kylmässä aallokossa. Haastateltava huomasi henkisen poissaoloni ja lähetti minut matkoihini ”sinulla on tänään tärkeämpääkin tekemistä” -toivotuksen kera.

Näin sen päivän aikana paljon, liian paljon. Ihmisiä, eläviä ja kuolleita. Epäuskoisia ilmeitä, omasta pelastumisestaan helpottuneita ihmisiä, kokemuksistaan järkyttyneitä ihmisiä, pelastajia ja pelastettuja, itkua ja kyyneleitä.

Kävin sairaalan katolla katsomassa laskeutuvaa helikopteria. Maleksin sairaalan käytävillä joukon jatkona etsimässä haastateltavia. Olin Turun poliisitalolla useassa tiedotustilaisuudessa. Muistan pelastustöitä johtaneen Raimo Tiilikaisen itkuisen äänen, kun häneltä kysyttiin pelastustoimien jatkumista.

Tiilikainen vakuutti pelastajien tekevän kaiken mahdollisen. Miehen ääni murtui, kun hän mainitsi pelastustoimiin aina liittyvän toivon ja sen hiipumisen. ”Pelkään, että eloonjääneitä ei enää löydetä.”

Turkuun oli päivän mittaan saapunut satoja toimittajia ympäri Eurooppaa. Illansuussa pidetyssä tiedotustilaisuudessa osaa toimittajia ei enää kiinnostanut matkustajien kohtalo tai elonjääneiden määrä: salin edessä istuvilta, taatusti kaikkensa antaneilta pelastustoimien vetäjiltä tivattiin moneen kertaan, kuka on syyllinen.

Muistan tunteneeni äkillisesti voimakasta pahoinvointia. En halunnut olla siellä. Salissa leijuva lynkkausmieliala, empatian puute ja vihaiset kysymykset väärille ihmisille saivat nuoren toimittajan epäuskon valtaan. Ammattiylpeys karisi, häpesin olla toimittaja.

Poistuin vähin äänin paikalta. Kotona purin pahaa mieltäni, taisin pirauttaa pari kyyneltäkin ja ilmoitin harkitsevani alan vaihtoa. Sain ystävällisen kehotuksen nukkua väyrysmäiseen tapaan yön yli.

Seuraavana päivänä palasin Turun poliisitalolle. Eilinen oli ollut meille kaikille raskas päivä. Ymmärsin tämän ja annoin anteeksi eilen vieressäni raivonneelle ruotsalaiskollegalle, vaikka hän ei anteeksi pyytänytkään.

Tartuin kynään ja aloin tehdä muistiinpanoja. Mutta mikään ei enää ollut kuin ennen, ei maailma enkä minä.

Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö