Viime keväänä Bulevardilla tuli vietettyä lukemattomia tunteja. Tai ei kadulla, mutta Bulevardi 6:ssa sijainneessa valtakunnansovittelijan toimistossa. Sovittelimme reilut parikymmentä kertaa teknologiateollisuuden ylempien toimihenkilöiden työehtosopimusriitaa ilman tulosta. Syitä sovittelun tuloksettomuuteen on monia, ketään ei ole tarpeen osoittaa sormella syylliseksi.
Mutta sitä se alleviivaa, että työmarkkinariitojen ratkaiseminen kaipaa kehittämistä. Sovittelu ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla, joten sitä on syytä uudistaa. Sovittelijantoimen asemaa voi ja sitä pitää vahvistaa nykyisestä. Riitojen ratkaisemisen lisäksi se voisi olla vakauttamassa työmarkkinoiden toimintaa laajemminkin.
Myös riitojen ratkaisua pitää tehostaa ja nopeuttaa. Se edellyttää, että sovittelijalla on aito mahdollisuus kulkea sopimuskausien aikana osapuolten rinnalla ja käydä heidän kanssaan aktiivista vuoropuhelua. Ilman päätoimisten sovittelijoiden määrän lisäämistä se ei onnistu. Jos heitä olisi esimerkiksi kolme, he voisivat edustaa osaamiseltaan ja taustaltaan eri sektoreita, kuten teollisuutta, palvelualoja ja julkista sektoria.
Päätoimisten sovittelijoiden määrän lisääminen mahdollistaa myös sen, että riitoihin voi tarvittaessa nimittää useita sovittelijoita. Näin he voivat jakaa työtä ja työskennellä enemmän yhdessä osapuolten kanssa riidan aikana. Kriittisessä tilanteessa olisi myös mahdollista vaihtaa sovittelijaa, jos toinen tai molemmat osapuolet tuntevat siihen tarvetta esimerkiksi heikentyneen luottamuksen takia.
Työmarkkinoilla on runsaasti taloudellista informaatiota. Siitä huolimatta meiltä puuttuu sovittelun pohjana käytettävä vakiintunut ja yhteinen näkemys taloudellisesta tilanteesta. Yhteisen tilannekuvan luomisen mahdollisuus paranisi, jos sovittelijantoimiston yhteyteen perustetaan talouden tilannekuvaa sekä palkkatilastoja ja -analyysejä kokoava taho.
Neuvottelu-tavoitteet voisi määrätä toimitettavaksi sovittelijalle etukäteen.
Työriidat ovat viime vuosina pitkittyneet eri syistä. Osapuolille tulisi kuitenkin tehdä selväksi, että sovitteluun joutuminen tarkoittaa vääjäämätöntä etenemistä kohti sovintoa ilman viivyttelyjä. Prosessin nopeuttamiseksi on syytä säätää laki ainakin sovintoesityksen antamispakosta ja pakosta jatkaa sovittelua tilanteessa, jossa sovintoesitys on tullut hylättyä.
Työriidan luonne muuttuu, kun sen aiheet tulevat julkisiksi. Sovintoesityksen antamisen yhteydessä näin yleensä tapahtuu. Tärkeää olisi, että laissa olisi määritelty sovittelulle aikaraja, jonka puitteissa sovintoesitys on pakko antaa. Myös sovittelun jatkaminen pakolla edistäisi sovun löytämistä, kun uutta esitystä olisi pakko käsitellä riidan osapuolten hallinnoissa.
Lainsäädännöllä osapuolia voidaan kannustaa olemaan sovittelijaan yhteydessä jo neuvotteluiden alussa. Esimerkiksi neuvottelutavoitteet voisi aivan hyvin määrätä toimitettavaksi sovittelijalle etukäteen periaatteella, että vain niihin voi vedota työriidan aikana.
Suomalaisen yhteiskunnan vahvuus on ollut sopiminen. Jos tästä halutaan pitää kiinni, työriitojen ratkaisujärjestelmän on kannustettava sovun löytymiseen. Valitettavasti nykyinen järjestelmä ei sitä tarpeeksi tee. Siksi sitä pitää uudistaa.
Jo nykyisellä hallituksella on halutessaan mahdollisuus parantaa työmarkkinoiden toimintaa uudistamalla sovittelujärjestelmää edellä mainituilla tavoilla. Mutta jos tämä hallitus ei toimeen tartu, ehkä sitten seuraava.
Uusi sovittelijakin pitää löytää, kun nykyinen kausi syksyllä päättyy. Henkilöllä pitää olla ripaus kovuutta, neuvottelukokemusta etenkin yksityiseltä sektorilta, kokemusta myös sovitteluprosessista ja tietenkin sovittelijan pitää hallita kotimaan työmarkkinoiden perusasiat pohjia myöten. Niillä eväillä työssä menestyy, ja varmaan sopiva myös löytyy.
Petteri Oksa
Insinööriliiton edunvalvontajohtaja
