Kaikki talkoovoimin tehtävän varainhankinnan kanssa tekemisisissä olevat tietävät, että mokkapalat eivät ole vain mokkapaloja. Oman aikansa hittileivonnainen pitää puhekielessä sisällään oletuksen taukoamattomasta työstä ja nostattaa esiin tunteet epäreilusta työnjaosta.
Leima on sinänsä epäreilu, mutta ymmärrettävä, sillä eihän kellään ole aikaa leipoa ja osallistua leivosten myyntiin. Vapaaehtoistyö ja rahan raapiminen sieltä, mistä sitä kulloinkin sattuu irtoamaan, on kuitenkin monen yhdistyksen toiminnan kirjoittamaton elinehto.
Koruttomammin sanottuna toiminta loppuu ilman tekijöitä. Pahimmillaan se tarkoittaa esimerkiksi harrastusmahdollisuuksien heikentymistä tai niiden hintojen nousua, mahdollisesti molempia.
Mutta ajan pyytäminen ja saaminen on vaikeaa. Yleisradion syksyllä julkaisussa jutussa käytettiin termiä tuplaruuhkavuodet: jutussa nostettiin esiin vanhempien vastuu paitsi omista lapsista, myös omista ikääntyvistä vanhemmista. Samaan aikaan pitäisi saada lapioitua työt ja harrastukset, eikä tämän kaiken jälkeen ymmärrettävästi leivonnaisten väkertäminen tai yhdistyksen kokouksiin osallistuminen innosta.
Tehtävillä on kuitenkin tapana löytää tiensä jonkun käsiin. Lasten päiväkodin epävirallisen vanhempaintoimikunnan vielä epävirallisemman puheenjohtajan paikka osui omalle kohdalle siten, että rahaston virkaa toimittanut muovinen karkkirasia sattui olemaan minun hallinnassani hetkellä, kun aiemmin toimintaa vetänyt henkilö jättäytyi pois tehtävästä. Ja kas näin, vastuu oli siirtynyt. Varmasti tyylipuhtaampaa tehtävänsiirtoa vapaaehtoishommissa saa hakea.
Sitoutumista helpottaa yhteisöllisyyden kokemus.
Ihanteellisessa tilanteessa työt jakautuvat tietysti tasaisesti ja kaikilla on mahdollisuus osallistua omalta kannaltaan mielekkääseen toimintaan. Mitään valmista kokonaisratkaisua tähän ei kuitenkaan minullakaan ole. Kuitenkin ehdotan, että riittävän matalan kynnyksen osallistumisen mahdollisuuksia olisi tarjolla. Silloin tällöin osallistumiseen on yleensä helpompi suostua, kuin ottaa vastaan varsinaista pysyvää tehtävää.
Myös rehellinen arvio toiminnan vaatimasta ajasta auttaa sovittamaan menoja omaan kalenteriin. Vapaaehtoistöitä markkinoitaessa on tapana pyöristellä työtunteja hieman alaspäin, mutta edes kohtalainen rehellisyys tuottaisi paremman lopputuloksen: rehellisyydellä ihmiset saa pysymään toiminnan parissa.
Kokemukseni mukaan näidenkin asioiden hoitaminen on kasvotusten helpompaa ja luontevampaa. Sitoutumista helpottaa yhteisöllisyyden kokemus, jonka rakentaminen etäyhteyksin on hankalaa. Uutiskirjeissä tai sähköpostiviesteissä on kovin vaikea tuoda ilmi innostusta, joka tarttuisi myös muihin.
Pitäisin siis mielessä edes jollakin tasolla luonnostellun mainospuheen: vapaaehtoistoiminta antaa tekijälleen ihan hirveän paljon. Kaikkien arjessa olevien pakollisten asioiden ohessa on sanomattoman tärkeää saada tehdä itselle tärkeitä asioita.
Ja ne ihmiset; vapaaehtoistoiminnan parista löytää mielettömiä helmiä, ihmisiä, joita ei välttämättä muuten kohtaisi. Tämän voi siis myös nähdä verkostoitumisen muotona.
En siis suostu ajattelemaan näitä töitä aikaani ja energiaa vievinä vaan voimavarojani lisäävinä. Leipomaan en kuitenkaan ihan helpolla ala.
Oman teoriani mukaan lapset syövät vaikka omaa kättään, jos siinä on riittävästi sokeria. Suosittelen lämpimästi kaikille harvavaiheisia ja vähemmän näyttäviä leivonnaisia, pitkää mieltä ja muistoihin piirtyviä hetkiä vapaaehtoistoiminnan parissa.
Tiina Kauppila
Insinööriliiton juristi
