Sinä päivänä Hemmo istutti puita vanhan käytöstä poistetun parkkipaikan asfaltille, kun hän huomasi jotain yllättävää. Asfaltin välistä oli kasvanut spontaanisti pieni puuntaimi, ja jokin oli taittanut sen niin, että varsi oli katki. Olivatpa kauniita nuo varsien päistä sojottaneet rispaantuneet puunsäikeet.
Hemmo poimi puunsäpäleen taskuunsa, jatkoi työtään ja istutti rivitolkulla lisää taimia, olihan hän metsuri. Niin kuin hallitus muistutti kansalle, niin metsurit olivat tehneet ammoisista ajoista alkaen, pystyttäneet puita.
Kotona vaimo istui tavalliseen tapaansa näyttöseinän ääressä ja katsoi Ale Areena -palvelun ohjelmatarjontaa. Tällä kertaa esitettiin esihistoriallinen dokumenttielokuva Sekametsän lapset. Siinä kerrottiin, kuinka aktivistit vastustivat hakkuita vielä siihen aikaan, kun oli laillista ja taloudellisesti kannattavaa kaataa puita. Hemmo ei muistanut kuulleenkaan tällaisesta aikakaudesta.
Nykyään maapallon ilmasto oli turvallisen lämpöinen, luonto voi hyvin ja tarjosi ihmiselle terveellisen ympäristön. Metsäyhtiöt kilpailivat siitä, kuinka paljon ne pystyivät tuottamaan terveysvaikutuksia ja kuinka moninaista elinympäristöä ne pystyivät kasvattamaan eliölajeille. Ne myivät elämyspaketteja kuluttajille sekä kehitystiloja yrityksille erilaisiin laji- ja tuotekehitysprojekteihin.
Tervaskannot toivottivat vieraan tervetulleeksi yhteisöönsä.
Tähän oli tultu varmaankin kauhistuttavan demokratian harjoittaman aivopesun ansiosta. Koko touhu oli kaihertanut Hemmon alitajuntaa jo pitkään. Hän kaivoi taskustaan poimimansa puunsäleen ja muisteli kaatunutta tainta. Vaikka se oli resurssien hukkaamista, puun kaataminen tuntui silti jotenkin ylevältä ja taloudellisesti kannattavalta. Entä jos luonnon tuottamalle hyödylle ei annettaisikaan arvoa vaan mitattaisiin vain kaadetusta puusta tuotettujen tavaroiden arvoa, hän keksi.
Kun Hemmo oli seuraavana päivänä suuntaamassa kohti työpaikkaansa, hän huomasi liikettä. Lähestyneen auton kuljettaja katsoi häntä ohi ajaessaan. Tuntui, että linnut vaanivat häntä taivaalta. Naapurin koira tuijotti häntä silmillään ja jopa hännällään. Postilaatikko kuumotti hänen selkäänsä.
Hemmo säntäsi juoksuun. Hän aikoi karkottaa kaikki epäluuloiset vakoilijat. Hän sukelsi metsään, olihan sitä nykyään kaikkialla. Hän samosi niin kauan, kunnes ei nähnyt enää lainkaan aivopestyn oloisia, rentoutuneen näköisiä ulkoilijoita, vaan kohtasi jurottavia, savulta haisevia naavapartoja nuotion äärellä.
Nämä tervaskannot toivottivat vieraan tervetulleeksi omaan yhteisöönsä. Heillä kaikilla oli tarinansa kerrottavanaan. Yksi muisteli sahanneensa joskus puita, toinen pilkkoneensa. Milloin joku oli polttanut klapin, milloin jalostanut tukin selluksi, paperiksi tai kartongiksi. He kerskailivat sillä, kuinka halvalla olivat myyneet askareensa eteenpäin.
Yksi asia oli näille vanhoille kääville yhteistä: nykyinen propaganda ei heitä hämännyt. Vielä he tulisivat uudistamaan metsäyhtiöiden liiketoimintamallin ja metsurin ammatin, vaikka se vaatisi kansalaistottelemattomuutta. Olihan jonkun joskus kaadettava puita.
Janne Luotola
Insinööriliiton tiedottaja
