Säästäminen on hyve, vai onko?

Maan hallitus aloittaa näinä päivinä vuoden 2015 budjettineuvottelut; jo ensimmäisen infon yhteydessä on havaittavissa hallituksen linjan jonkinasteinen rakoilu.

Hiukan oikaisten sanottuna vastakkain ovat linja, jonka mukaan nyt on vältettävä veronkorotuksia – pikemminkin leikata niitä, leikata julkisia palveluja ja pyrkiä kaikin puolin nipistämään sieltä, missä se on mahdollista. Toisaalla on linja, joka lähtee siitä, että julkista kulutusta ja investointeja on lisättävä, jotta talouden pyörät pysyvät pyörimässä. Eli julkinen sektori paikkaa tilannetta, jossa vienti ei vaan yksinkertaisesti vedä entiseen malliin.

Nykyisen taloudellisen matalasyklin voidaan sanoa alkaneen vuoden 2009 alusta. Se rantautui Eurooppaan Amerikan mantereelta ja oli luonteeltaan pikemminkin rahoitusmarkkina- kuin reaalitalouden kriisi. Alkuun sitä hoidettiinkin G20 maiden toimesta lisäämällä likviditeettiä markkinoilla. Vuonna 2010 tilanne muuttui pitkälti Kreikan myötä.

Pitkäaikainen virheellinen kansantalouden kirjanpito ja yli varojen eläminen muutti tilanteen niin, että keskeiseksi ohjenuoraksi koko Euroopalle tuli säästäminen ja talouskuri. Näin jälkikäteen tarkasteltuna se ei ollut välttämättä paras valinta. Säästäminen ja palvelutuotannon leikkaaminen taloudellisessa taantumassa tekee väistämättä sen, että laskun maksavat useimmiten tavalliset kansalaiset työttömyyden lisääntymisenä ja hyvinvoinnin vähenemisenä.

Suomessa säästäminen on oikeastaan tiivistynyt yhden EMU-kriteerin tarkkailuun: julkisen talouden velkaantuminen ei saa ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Nyt kun tämä 60 prosentin raja on häämöttämässä, meillä on alettu keskustelemaan jopa EU-komission holhoukseen joutumisesta, mikä kuulostaa ylidramaattiselta.

Harva Euroopan unionin jäsenvaltio täyttää tällä hetkellä yhteisvaluutan kriteereitä, jotka ovat edellä mainitun lisäksi maksimissaan kolmen prosentin alijäämä valtion budjetissa, eivätkä nämäkään maat ole missään kriisitilassa saati holhottavana.

Markkinatkin hinnoittelevat Suomen valtionlainojen riskipreemion erittäin matalalle tasolle. Suomen keskeiset ongelmat ovat, ettei vienti vedä – monestakin syystä kuten pitkään jatkunut negatiivisen kasvun tai käytännössä nollakasvun kausi sekä pienet kotimarkkinat.

Hetken aikaa näytti paremmalta. Saksa oli kasvussa, kunnes Eurooppaa alkoi koetella Ukrainan poliittinen kriisi. Nyt olemme jälleen epävarmassa tilassa.
Oman näkemykseni mukaan Suomen pitää tässä tilanteessa tehdä kaikki voitava taloudellisen aktiviteetin lisäämisen eduksi. Säästäminen hyvinä aikoina on hyve, mutta nyt ei ole sen aika.

Budjettineuvotteluissa toivon mukaan päästään yhteiseen näkemykseen siitä, että investointeja – jotka luovat työpaikkoja – jatketaan ja toivon mukaan lisätään. Kokonaisverorasituksen kasvattamisen sijaan olen kallistunut investointivelan ottamiseen. Yksityisestä kulutuksesta huolehtimisessa ei myöskään pidä unohtaa palkkojen kehittymisen merkitystä.

Samanaikaisesti on kuitenkin käytävä esimerkiksi rakenteellisiin uudistuksiin käsiksi. On myös pohdittava, ovatko esimerkiksi kaikki kuntien yli 500 lakisääteistä tehtävää tarpeellisia vai voidaanko niitä karsia tai mahdollisesti siirtää yksityisen tai kolmannen sektorin hoidettavaksi.