”Mistä sinä leikkaisit, vai nostaisitko veroja?”, kysyy toimittaja vaalivankkureihin kiipeävältä poliitikolta. Mikäli poliitikko haluaa saada mielipiteensä julkisuuteen, hänen kannattaa vastata napakasti ja kansaan menevästi. Isossa osassa kansaa resonoivia vastauksia ovat muun muassa ”julkinen sektori on paisunut kuin pullataikina”, ”kehitysapu”, ”yritystuet” ja ”parempiosaisten verotuksen kiristäminen”.
Oletus, että vaihtoehtoina ovat kustannusten nostaminen tai palveluiden karsiminen, on nähdäkseni väärä. Sen sijaan että kysytään mitä, useimmiten pitäisi kysyä miten. Toki vastaukset olisivat tällöin pitkiä, eikä niitä saisi tiivistettyä yhteen lauseeseen. Äänestäjätkään eivät jaksaisi vastauksia kuunnella.
Halusimme tai emme, hyvinvointivaltion olemassaolon edellytys on kestävä talouskasvu. Uusklassisen talousteorian mukaan talouskasvu taas syntyy työn tuottavuuden kasvusta. Työn tuottavuudesta puhutaankin käsittämättömän vähän.
Työn tuottavuuskehitystä Suomessa on mitattu vuodesta 1976. Mittauksen alusta aina 1990-luvun alkuun kehityksen trendikäyrä kulki kolmen ja neljän prosenttiyksikön välissä. Suomella meni vahvasti ja kansakunnan elintaso nousi.
Sitten trendikäyrä lähti tasaiseen laskuun, ollen nyt nippanappa plussa puolella. Vuoden 2007 tasolle työn tuottavuus jämähti yli vuosikymmeneksi. Korona-aika hieman nosti työn tuottavuutta. Sattumaako, että Suomen julkisyhteisöjen talous on ollut ylijäämäinen viimeksi vuonna 2008?
Työn tuottavuus lasketaan jakamalla bruttokansantuote (eli arvonlisäys) tai tuotos sen aikaansaamiseksi käytettyjen työtuntien määrällä. Kilpailukykyä lähdettiin kuitenkin kohentamaan nostamalla työtuntien määrää eli yhtälön jakajaa. Vain harvoissa ammateissa tuotos kasvoi edes työajan lisäämisen verran. Lähes poikkeuksetta asiantuntijatyössä työn tuottavuus laski.
Jos samalla työmäärällä ei saada enempää tuottavuutta, lisäarvoa ei synny enempää jaettavaksi pääomalle ja työlle. Tällöin pääomalle ei ole houkuttavaa tuottoa, mikä tarkoittaa investointien vähenemistä. Myös reaaliansiot laskevat, kun palkkoja ei ole varaa korottaa inflaation verran. Kilpailukyky rapautuu, kun ei ole investointeja eikä varaa kilpailla osaajista palkalla.
Työn tuottavuutta voidaan kestävästi kasvattaa lähes poikkeuksetta vain kasvavissa yrityksissä, joiden työntekijät kouluttautuvat jatkuvasti myös uusiin työtehtäviin. Mikäli ei-kasvava yritys onnistuu parantamaan työn tuottavuutta, se johtaa irtisanomisiin – ja tällöin on varsin haasteellista motivoida henkilöstöä jatkuvasti kehittämään omaa työtään.
Julkisella sektorilla irtisanomispelkoa ei pitäisi olla. Etenkin sote-alalla palvelujen tarve kasvaa jatkuvasti. Jokainen voi miettiä, miten tähän yhtälöön sopii ongelmien ratkaiseminen lakiin kirjatuilla henkilömitoituksilla tai jatkuva rahan lisäämisen nykyisiin toimintamalleihin. Toki täytyy antaa myös tunnustusta. Esimerkiksi yliopistollisissa keskussairaaloissa tehdään jatkuvasti ansiokasta prosessikehitystä.
Työn tuottavuuden kasvattamiseen ei ole yhtä ratkaisua, eikä aihepiirin käsitteleminen ole helppoa. Itse olen onnellisessa asemassa, kun saan muun muassa lean-koulutuksissa käydä syvällisiä keskusteluja aiheen ympärillä. Me insinöörit ja tekniikan alan ammattilaiset taidamme tässäkin asiassa toimia kehityksen airuena.
Kalle Kiili
Insinööriliiton kenttä- ja kehityspäällikkö
