Olen urheiluihminen. Pienestä, suvisaappaan kokoisesta pojasta lähtien olen sekä urheillut itse että seurannut eri lajeja tiedotusvälineistä.
Oma urheilumenestys on jäänyt varsin vaatimattomaksi. Liikuntaharrastuksen suurin anti on ilman muuta ollut sen tarjoamat elämykset, liittyvät ne sitten omaan pelaamiseen, katsomossa huuteluun, tuomarointiin tai seuran junioritoiminnan pyörittämiseen.
”Päivääkään en vaihtaisi pois”, lauloi keihäänheiton olympiavoittaja ja jousiampuja Tapio Rautavaara. Urheilumiehenä olen Tapsan kanssa samaa mieltä.
Urheiluun kuuluu ja siihen liitetään reilu ja rehti peli. Erityisen mielellään siihen liittyvistä ihanteista ja tavoitteista puhuvat urheiluyhteisön terävä pää, Suomen Olympiakomitean ja lajiliittojen johtajat, huippuvalmentajat ja niin edelleen.
Mutta mitä reilu peli käytännössä tarkoittaa? Tiedotusvälineitä seuratessa tuntuu siltä, että urheiluyhteisössä reilun pelin tavoitteet, ihanteet ja periaatteet ovat yhtä venyviä käsitteitä kuin jumppasalin kuminauha.
Mafiaelokuvia katsoneille omertà on tuttu termi.
Tämän tästä julkisuuteen putkahtaa eri lajeista esimerkkejä käyttäytymisestä ja toiminnasta, joista urheilun ihanteet – saati hyvät käytöstavat – ovat kaukana. Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella aika monessa lajissa kiusaaminen, haukkuminen ja vähättely ovat korvanneet kannustamisen.
Olympiakomitean omien periaatteiden mukaan liikunnassa ja urheilussa ei tulisi olla vaiettuja asioita. Ilmapiirin pitäisi olla sellainen, jossa vaikeistakin asioista voidaan käydä avointa keskustelua.
Helpompi sanoa ja kirjoittaa kuin panna toimeksi, voi joku väittää. Suomalaisen huippu-urheilun ympärillä tuntuu pikemminkin leijuvan vaikenemisen laki kuin avoin ja reilu meininki. Ikävät asiat pidetään piilossa niin pitkään kuin mahdollista, hyvää veljeä suojellaan ja puolustetaan, kaveria ei jätetä.
Mafiaelokuvia katsoneille omertà on tuttu termi. Se tarkoittaa vaikenemista, kielto paljastamasta salaisuuksia tai rikoksia viranomaisille. Mikä mielenkiintoisinta, Sisilian murteella omertà tarkoittaa myös miehekkyyttä.
Luin muutama päivä sitten Helsingin Sanomista jutun nuoresta naisnyrkkeilijästä, jonka kokemukset urheilusta eivät olleet mieltä ylentäviä. Hän ei ollut kokenut liikunnan riemua, vaan alistamista, henkistä väkivaltaa, uhkailuja. Jos jutun tiedot pitävät vähänkään paikkaansa, nyrkkeilijän valmentaja ei ansaitse päänsilittelyjä.
Tapaus on yksi lenkki suomalaisen huippu-urheilun ikävien uutisten ketjussa. Tämäkin varmaan tutkitaan, kunhan keritään. Ja mistä sitä tietää, vaikka jotain seuraamuksiakin on luvassa.
Niin että reilu peli, tukea ja apua kaikille tarvitsijoille. Askel askeleelta, paljastunut epäkohta epäkohdalta pääsemme tilanteeseen, jossa kukaan ei halua vaihtaa pois urheilun ja liikunnan parissa viettämää päivää.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö
