Olin kesällä ahkerasti liikkeellä eri puolilla Suomea. Kotimaan matkoilla tutuiksi tulivat niin huoltoasemat, liikenneasemat ja tietenkin golfkentät.
Autolla tai moottoripyörällä ajaessa ja golfatessa tulee aika ajoin nälkä, jonka karkottamiseen syöminen on hyvä lääke. Kun peli- ja matkaseuraan kuului aika ajoin myös kasvissyöjiä, maanteiden taukopaikkojen ja golfklubien välipalatarjontaan tuli kiinnitettyä erityistä huomiota.
Yllätys oli, että monella isollakin huoltoasemalla tarjoiluvitriinistä oli mahdotonta löytää sämpylää tai ruispalaa ilman lihaa: tavallisen juustosämpylän kysyminen aiheutti henkilökunnassa lähinnä olankohautuksia.
Sama tilanne oli muutamassa golfkentän ravintolassa. Kaltaiseni lihansyöjä kyllä löysi purtavaa, mutta pelikaverini eivät. Huippuna oli pienehkö eteläsuomalainen golfklubi, jonka ruispalojen lisukkeeksi oli kelvannut vain maksamakkara.
”Olemme maksamakkarakansaa”, totesin ja siirryin suosiolla suklaapatukkaosastolle. Edellistä ”herkkua” en ole suuhuni laittanut sitten lapsuusvuosien, jolloin totesin sen kuuluvan harvoihin ruokiin, joiden makuun minun on mahdotonta päästä.
Minä söin kasvispihvejä koulussa jo 1970-luvulla.
Ruokakulttuuripohdintani saivat viikko sitten uutta pontta, kun Euroopan parlamentti aiheutti pienimuotoisen somemyrskyn hyväksymällä päätöksen, jonka mukaan kasviraaka-aineista tehtyjä tuotteita ei jatkossa saa kutsua lihaan liittyvillä nimillä. EU-parlamentin päätöksen myötä unholaan on määrä siirtyä niin kasvispihvit, soijamakkarat kuin vegeburgeritkin.
Onneksi kiellon käyttöönotto vaatii vielä jäsenmaiden hyväksynnän. Lisäaikaa ja tuumaustaukoa todella tarvitaan, sen verran hapokasta keskustelua päätös on aiheuttanut somealustoilla puolesta ja vastaan.
Kuulun heihin, jotka pitävät EU:n asettamaa kieltoa erikoisena ja myöhäsyntyisenä. Siinä arkikielen sanoja pyritään naulaamaan ja karsinoimaan omiin tarkoitusperiin sopivalla tavalla. Esimerkiksi sopii sana pihvi: toisin kuin somen lihansyöjäfundamentalistit antavat ymmärtää, 2000-luvun ruokateollisuus ei ole keksinyt kutsua kasvispihviä kasvispihviksi.
Minä söin kasvispihvejä koulussa hyvällä halulla jo 1970-luvulla. Myös 1800-luvun puolella syntynyt mummoni puhui samoihin aikoihin sujuvasti kasvispihveistä, joten tuotteen etymologinen alkuperä löytynee paljon syntymääni kauempaa.
Euroopan lihateollisuus voi toki saada tahtonsa läpi ja omia makkarat, nakit ja burgerit vain lihaisiksi, mutta taistelu kuluttajien maku- ja ruokatottumusten muuttumisesta on jo hävitty. Kasvistuotteiden kysyntä kasvaa, kuluttaja kyllä löytää kaupasta kasvista sisältävät, pihvin ja makkaran näköiset herkut niiden nimestä riippumatta.
Tutkainta vastaan potkiminen voi myös käydä kalliiksi. Ainakin minä mietin kaksi kertaa, lähdenkö vain maksamakkaraa evääksi tarjoavalle golfkentälle toista kertaa.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö
